Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Suomalaisten naisten toiminta kansakunnassa 1830-luvulta 1900-luvulle

Eira Juntti

Kansallisvaltioiden ja kansakuntien tietoisesti rakennetun luonteen huomioiminen on tullut yleiseksi nationalismin tutkimuksessa, ja tällaisia tutkimuksia on ilmestynyt myös Suomessa. Mutta paljon vähemmän nationalismin tutkimukseen on vaikuttanut näkemys, että kansakunnat ovat sukupuolittuneita tiloja ja että kansakunnan sukupuolittaminen oli olennainen osa nationalistista ideologiaa ja kansakunnan rakentamisen yhteydessä muodostettuja sosiaalisia käytäntöjä. Analyysissään 1800-luvun alun saksankielisten valtioiden nationalistisesta diskurssista Karen Hagemann esittää, että ”aikalaiset mielsivät kansallisen identiteetin sukupuolisesti eriytyneeksi ja sukupuoli-identiteetin kansallisesti eriytyneeksi sen konkreettisissa kulttuurisissa ruumiillistumissa ” (2001, 7). 1830-1850 –luvuilla julkaistujen suomenkielisten sanomalehtien tekstien analyysi päätyy samaan lopputulokseen: suomalainen kansallinen identiteetti oli sukupuolisesti eriytynyt, suomalaisten naisten nähtiin omaavan erilaisia ominaisuuksia kuin suomalaisten miesten . Sen vuoksi heidän nähtiin osallistuvan kansakunnan luomiseen eri ominaisuudessa kuin suomalaisten miesten [1]. Toisin sanoen, sen sijaan että ajateltaisiin naisten jääneen osallistumatta kansakunnan luomiseen, heidän voidaan nähdä osallistuneen siihen hyvin erilaisessa roolissa kuin miesten.

Suomi oli ensimmäinen Euroopan valtio joka antoi naisille ääni- ja vaalioikeuden 1906. Kun on kysymys sukupuolesta ja nationalismista ja erityisesti naisten poliittisesta osallistumisesta, Suomi otetaan usein esille – eikä vähiten suomalaisten itsensä toimesta . Koska sukupuoli oli erittäin tärkeä suomalaisen kansakunnan ”järjestämisessä” ja aikalaisille oli itsestään selvää, että kansakunta jota he olivat rakentamassa oli sukupuolittunut, naisten varhaista ääni- ja vaalioikeutta on mielestäni tarkasteltava laajemmasta perspektiivistä kuin yleensä on tehty. Siksi naisten sisällyttämistä vaatimukseen yleisestä äänioikeudesta ei voida pitää epähuomiosta johtuvana vahinkona, vaan aikalaisten tietoisen toiminnan tuloksena.

Gisela Kaplan on esittänyt väitteen, että suomalainen nationalismi on ”feminististä nationalismia”, tarkoittaen sitä että Suomessa naiset ja heidän vaatimuksensa ovat olleet 1900-luvun alusta lähtien osa Suomen valtion rakentamisen prosessia, ja heidän vaatimuksensa ovat tulleet osaksi kansallista ohjelmaa toisin kuin monissa muissa valtioissa (1997, 30-31). Kaplan näkee 1800-luvun lopun suomalaiset naisjärjestöt sekä feministisinä että nationalistisina: hän väittää että toisaalta ”ensimmäinen suomalainen naisliike oli itsessään jossain määrin suomalaisen nationalismin julistus”, kun taas toisaalta ”uusien naisjärjestöjen ideologinen ohjelma oli epäilemättä vasemmistolaisesti suuntautunut ja monin tavoin jo selvästi feministinen” (1997, 30). Mielestäni suomalaisen nationalismin kuvaaminen feministiseksi on sekä suomalaisen nationalismin että suomalaisen feminismin väärin tulkitsemista ja ehkä koko Suomen 1900-luvun alun historiallisen tilanteen väärin ymmärtämistä. Epäilemättä 1800-luvun lopun naisjärjestöt olivat nationalistisia, mutta jopa vuonna 1899 perustettu Suomen Sosialidemokraattinen Puolue oli kansallismielinen. Toisin sanoen, tuona aikana oli tuskin yhtään kansalais- tai poliittista järjestöä joka ei olisi ollut luonteeltaan kansallismielinen. Mutta suomalainen nationalismi ei ollut feminististä siinä mielessä että se olisi nähnyt miehet ja naiset samanlaisissa ja keskenään vaihdettavissa olevissa rooleissa. Kuten väitöskirjani Gender and Nationalism in Finland in the Early Nineteenth Century (2004) osoittaa, nationalistisessa diskurssissa suomalaisilla naisilla oli omat erityiset roolinsa äiteinä ja yhteiskunnan hoivaajina. Tästä huolimatta naiset, jotka astuivat poliittiselle areenalle poliittisina toimijoina eivätkä ainoastaan symboleina, eivät olleet välttämättä tervetulleita ensimmäisissä parlamenttivaaleissa 1907.

Jos katsomme naisten aseman kehitystä yhteiskunnassa ja politiikassa vertailevasta näkökulmasta 1800- ja 1900-luvuilla, kehitys Suomessa oli rinnakkaista kehitykselle muissa Euroopan maissa. Kuten 1800-luvun suomalaiset lehtikirjoitukset osoittavat, suomalainen kansallinen diskurssi oli hyvin samanlaista kuin muissa eurooppalaisissa maissa, esimerkiksi saksankielisillä alueilla, Ranskassa ja Isossa Britanniassa. Säätyläisnaiset Suomessa perustivat hyväntekeväisyysjärjestöjä 1800-luvun puolivälissä samoin kuin vastaavassa asemassa olevat naiset muissa Euroopan maissa olivat tehneet jo ennen heitä. Naimattomat naiset saivat täydet lailliset oikeudet Suomessa vuonna 1863, kuta kuinkin samaan aikaan kuin muissa Euroopan maissa. Kun alkeisopetus uudistettiin Suomessa 1860-luvulla, naiset saivat myös osallistua opettajankoulutukseen, mutta tämä ei ole poikkeuksellista sillä yhä useammat naiset ryhtyivät opettajiksi myös muissa Euroopan maissa. Lyhyesti sanottuna, sekä nationalistisen retoriikan tasolla että itse sosiaalisen ja taloudellisen muutoksen tasolla kehitys Suomessa ei ollut kovin erilaista muihin maihin verrattuna.

Kuten Irma Sulkunen on esittänyt Suomen yhteydessä ja kuten monissa muissa kansakunnan rakentamista koskevissa tutkimuksissa tuodaan esille, vaikka käsite kansalainen perustuukin demokraattisiin ihanteisiin tasa-arvosta, sen merkitys määräytyy myös sukupuolen mukaan (1990, 50; Landes 1988; Kerber 1998). Sulkunen on huomauttanut 1900-luvun vaihteen suomalaisista naisjärjestöistä ja muista kansalaisjärjestöistä, että niiden näkemykset sukupuolesta olivat huomattavan samanlaisia. Vaikka niitä pidettiin aikanaan edistyksellisinä, ne eivät olleet lähelläkään 1900-luvun loppupuolen feministien näkemyksiä, jotka painottivat enemmän sukupuolten tasa-arvoa kuin erilaisuutta (Sulkunen 1990, 50). Toisin sanoen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa naisjärjestöt hyväksyivät täysin ideologian, joka näki naisten ideaaliroolina äidin ja hoivaajan roolin ja joka oli yhteensopiva kansallismielisen ideologian kanssa. Tämä oli se ”uusi nainen” jota nationalistit ryhtyivät luomaan jo 1800-luvun puolivälissä. Kuten analyysini Isa Aspin – yksi opettajaseminaarin ensimmäisen sukupolven naisista – lyhyestä runosta [2] osoittaa, tämä hoivaajan rooli vetosi moniin säätyläisnaisiin. He olivat valmiita astumaan uusiin ammattirooleihin opettajina, sosiaalityöntekijöinä, sairaanhoitajina, ja toimistotyöntekijöinä. He myös näkivät hoivaajan roolin vapauttavana, tilaisuutena palvella kansakuntaa.

Vaikka naisten ammattiroolit olivat heidän äidin roolinsa jatkeita, ne nähtiin kuitenkin naisten ”perinteistä” perheenemännän roolia parempina . Mutta naisten äidinroolin korostaminen ei tarkoittanut sitä, että nationalistit olisivat ottaneet vanhan patriarkaalisen sukupuoli-ideologian sellaisenaan ja istuttaneet sen osaksi ideologiaansa, työntäen naiset feminiiniseen elämänpiiriin. Käynnissä oli paljon kokonaisvaltaisempi muutosprosessi: käsitykset sukupuolesta muuttuivat 1700-luvun lopulta alkaen ja koko sukupuolijärjestys neuvoteltiin uusiksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Naiset olivat osa tätä neuvotteluprosessia. Toisaalta naiset suljettiin julkisesta elämänpiiristä ja julkisesta keskusteluta kuten kävin vallankumouksen jälkeisen ajan Ranskassa 1800-luvun alussa, toisaalta feminiininen elämänpiiri laajeni kodin ulkopuolelle kun julkisen ja yksityisen elämänpiirin rinnalle luotiin sosiaalinen elämänpiiri joka kattoi sosiaalityön ja muun humaanin toiminnan yhteiskunnan vähäosaisten auttamiseksi. Erityisesti eliitin ja nousevan keskiluokan naiset olivat keskeisiä toimijoita sosiaalisen elämänpiirin luomisessa 1800-luvun lopussa.

Mutta vaikka naiset pääasiassa kannattivat samaa sukupuoli-ideologiaa kuin nationalistit, tämä ei tarkoita etteikö kyseistä sukupuoli-ideologiaa olisi lainkaan vastustettu. Vaikka Suomessa naiset eivät olleet mukana poliittisessa toiminnassa 1800-luvun keskivaiheilla, esimerkiksi säätyläisnaisten kirjoittamat romaanit osoittavat naiseuden ja miehisyyden ihanteiden ja niiden sisältämien vaatimusten kyseenalaistamista.

Naisten yhteiskunnalliseen rooliin liittyvä paradoksi, joka usein mainitaan Suomea koskien on se, että vaikka naisten elämä monin tavoin vapautui eri alueilla 1900-luvun kuluessa, Suomessa ei ole koskaan ollut radikaalia feminististä liikettä. Kaplanin logiikan mukaan yksi selitys tälle voisi olla se, että Suomen kansallisvaltio alusta asti otti huomioon naisten vaatimukset ja siten liikkeelle ei ollut tarvetta. En usko selityksen riittävän. On monia esimerkkejä lainsäädännöllisistä muutoksista jotka ovat parantaneet naisten asemaa erityisesti työmarkkinoilla. Ne ovat kuitenkin toteutuneet vasta pitkän keskustelun ja taistelun jälkeen. Esimerkiksi naimissa olevat naiset eivät saaneet täysiä laillisia oikeuksia, mukaan lukien oikeutta omaisuuteensa ja lastensa täyteen huoltajuuteen ennen vuotta 1929 huolimatta naiskansanedustajien lukuisista aloitteista vuodesta 1907 alkaen (esim. Ollila 1993, 60; Pohls 1990, 68). Kun sairausvakuutus ja kansaneläkejärjestelmät luotiin toisen maailmansodan jälkeen, ne eivät olisi kattaneet palkkaa nauttimattomia kansalaisia, jotka tuohon aikaan olivat enimmäkseen naisia, elleivät hallituksessa olleet naiset olisi ajaneet asiaa (Kuusipalo 1994, 170-77). Toisin sanoen valtio ei ole vain automaattisesti ottanut naisten etuja huomioon, vaan tiettyjen muutosten edestä on pitänyt taistella.

Parempi tapa lähestyä asiaa on tarkastella nationalistista ideologiaa sen filosofisesta perustasta käsin. Suomalaisen nationalismin ideologiset juuret ovat hegeliläisessä filosofiassa ja sen tavassa nähdä subjektiivisuuden rakentuminen. Vaikka Hegel ei nähnyt naisia valtiossa aktiivisina toimijoina, hänen näkemyksensä poliittisen tilan ja subjektiviteetin rakentumisesta on vaikuttanut siihen miten ne on rakennettu suomalaisessa nationalismissa ja poliittisessa ontologiassa, samoin kuin marxilaisessa poliittisessa ontologiassa: ne perustuvat oletukseen jaetusta poliittisesta identiteetistä. Pulkkisen mukaan hegeliläis-marxilaisessa traditiossa ”poliittinen yhteisö tahtona perustuu jaettuun kulttuuri-identiteettiin, yhteiseen normistoon ja yksilöllisyyden sosiaaliseen rakentumiseen” (2000a, 134). Seuraus poliittisen yhteisön rakentamisesta yhteisenä tahtona on se, että erillisten intressiryhmien muodostuminen sen sisällä on vaikeaa. Sen ovat todenneet esimerkiksi naiset jotka ovat toimineet marxilaisten poliittisten liikkeiden sisällä. Samoin kaikissa kansallisissa liikkeissä, jotka perustuvat hegeliläiseen poliittiseen ontologiaan kuten Suomessa, naisten on ollut vaikea astua ulos kansakunnan ”varjosta” ja muodostaa sukupuoli-identiteettiinsä perustuvia eturyhmiä [3].

Suomessa 1840-luvulta lähtien hallinnut nationalistinen diskurssi on sisällyttänyt naiset tehokkaasti kansakuntaan ja kansalliseen kertomukseen. Poliittisessa maailmassa naisten on ollut ja yhä on vaikea esittää vaatimuksia, jotka korostaisivat heidän yksilöllisiä oikeuksiaan kansakunnasta erillään tai olisivat ristiriidassa kansallisen ohjelman kanssa (Juntti 1998, 412-15; Pylkkänen 2001, 108, 124-25). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että naiset olisivat olleet vastahakoisia osallistujia. Heidän toimintansa on hyväksytty tiettyjen rajojen sisällä, samaan tapaan kuin 1900-luvun alun Puerto-Ricossa: naisten osallistuminen oli mahdollista ”Civic Madonna” roolin rajoissa (Jiménez-Muñoz 1993). Joka tapauksessa naiset ovat itse neuvotelleet osallistumisestaan sen sijaan että olisivat vain olleet miesten johdettavissa. Ehkäpä yksi syy siihen, miksi naiset saivat äänioikeuden Suomessa niin aikaisin ja samaan aikaan kuin miehet vuonna 1906 oli se, että hallitseva poliittinen ontologia ei nähnyt naisilla kansallisten etujen vastaisia intressejä.

Gisela Kaplanin väite suomalaisesta nationalismista esimerkkinä feministisestä nationalismista ei pysy koossa huolellisen historiallisen analyysin valossa, joka koskee suomalaisten naisjärjestöjen ja muiden kansalais- ja poliittisten järjestöjen luonnetta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Suomalaisten naisjärjestöjen historia osoittaa myös sen, että naiset itse olivat sisäistäneet tämän ajatustavan: he työskentelivät yhteisen hyvän, eivätkä pelkästään itsensä tai naisten oikeuksien vuoksi. Kuten Irma Sulkunen on esittänyt, sen sijaan että suomalaiset naiset olisivat perustaneet laajapohjaisia ja julkisesti näkyviä naisjärjestöjä, he olivat osa laajempaa joukkojärjestäytymistä. He toimivat järjestöissä, joilla nähtiin olevan yleisiä eikä niinkään sukupuolierityisiä päämääriä ja siten naisten äänioikeus ei kohdannut suurta vastustusta.

Viitteet

[1] Ote väitöskirjan ”Gender and Nationalism in Finland in the Early Nineteenth Century” (Dissertation. Binghamton University, 2004) loppuluvusta. Väitöskirja perustuu seuraavien suomenkielisten sanomalehtien analyysiin: Sanan Saattaja Wiipurista (1833-36, 1840-41), Kanawa (1845-47), Sanan-Lennätin (1856-58), Oulun Wiikko-Sanomia (1829-34, 1836-37, 1840-41, 1852-79), Suometar (1847-66).

[2] Kyseinen runo kuuluu näin: Kiitos hälle, joka sääsi/ naisellekin oikeuden/ kalliin isänmaansa eestä/ elää, kuolla myöskin hän!/ Miks’ ei hän sais’ yhtä hyvin/ isänmaata hyödyttää?/ Oisko hänen Luoja luonut/ että mieltään tyydyttää/ semmoisissa askareissa,/ joissa vuosisadan hän/ usein nähtiin kuolettavan/ suuret riennot sydämen? (Huhtala 1989, 153).

[3] Pulkkinen mainitsee Saksan, Venäjän, ja Italian esimerkkeinä kansallisista liikkeistä joihin hegeliläinen filosofia on vaikuttanut (2000a, 133).

Kirjallisuus ja lähteet

  • Hagemann, Karen: 2001. ”Family and Fatherland: The Gendering of the Concept ’German Nation’ in the Late Enlightened Discourse.” Paper for the History of Concepts Group Conference on Rhetoric and Conceptual Change, 28-30 June, 2001, in Tampere, Finland.
  • Huhtala, Liisi: 1989. ”En ole turhamaisuudesta kirjoittanut” [I did not write for the sake of vanity]. ”Sain roolin johon en mahdu.” Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja [”I was given a role which does not fit me.” Trends in Finnish women’s literature]. Ed. Maria-Liisa Nevala. Helsinki: Otava. 146-54.
  • Jiménez-Muñoz, Gladys M: 1993. ”A Storm Dressed in Skirts”: Ambivalence in the Debate on Women’s Suffrage in Puerto Rico, 1927-1929. Ph.D. diss., Department of History, Binghamton University.
  • Juntti, Eira: 1998. ”On Our Way to Europe: Finnish Women’s Magazines and Discourse on Women, Nation and Power.” European Journal of Women’s Studies 5.3/4:399-417.
    Kaplan, Gisela. 1997. ”Feminism and Nationalism: The European Case.” Feminist Nationalism. Ed. Lois A. West. New York and London: Routledge. 3-40.
  • Kerber, Linda K: 1998. No Constitutional Right to Be Ladies: Women and the Obligations of Citizenship. New York: Hill and Wang.
  • Kuusipalo, Jaana: 1994. ”Emännät ja työläisnaiset 1930-1950-lukujen politiikassa – oppaina Tyyne Leivo-Larsson ja Vieno Simonen” [Matrons and working class women in the politics of the 1930s through 1950s – Tyyne Leivo-Larsson and Vieno Simonen as our guides]. Naisten hyvinvointivaltio [Women’s welfare state]. Eds. Anneli Anttonen, Lea Henriksson, and Ritva Nätkin. Tampere, Fin.: Vastapaino. 157-78.
  • Landes, Joan: 1988. Women and the Public Sphere in the Age of the French Revolution. Ithaca, NY: Cornell University Press.
  • Ollila, Anne: 1993. Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939 [In the Homes of Finland a New Day Dawns… The Martha Organization in Finnish Society up to 1939]. Historiallisia Tutkimuksia 173. Helsinki: SHS.
  • Pohls, Maritta: 1990. ”Women’s Work in Finland 1870-1940.” The Lady with the Bow: The Story of Finnish Women. Eds. Merja Manninen and Päivi Setälä. Transl. Michael Wynne-Ellis. Helsinki: Otava. 55-73.
  • Pulkkinen, Tuija: 2000a. The Postmodern and Political Agency. Jyväskylä, Fin.: SoPhi. University of Jyväskylä.
  • Pylkkänen, Anu: 2001. ”The Responsible Self: Relational Gender Construction in the History of Finnish Law.” Responsible Selves. Women in the Nordic Legal Culture. Eds. Kevät Nousiainen, Åsa Gunnarsson, Karin Lundström, and Johanna Niemi-Kiesiläinen. Aldershot, UK: Ashgate Publishing. 105-128.
  • Sulkunen, Irma: 1990. ”The Mobilization of Women and the Birth of Civil Society.” The Lady with the Bow. The Story of Finnish Women. Eds. Merja Manninen and Päivi Setälä. Trans. Michael Wynne-Ellis. Helsinki: Otava. 42-53.