Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Miten naisten poliittinen toiminta 1900-luvulla epäpolitisoitiin

Marja Keränen

”Valitettavasti vuonna 1906 ei laadittu mitään yhtenäistä esitystä, jossa olisi osoitettu kuinka ja millaisin perustein suomalaisten toivottiin tekevän valintansa eri puolueiden välillä. Joistakin arvovaltaisista lausunnoista voidaan kuitenkin päätellä, mitä ’ihanneäänestäjältä’ virallisesti toivottiin, kun täällä säädettiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.”

Näin kirjoitti Pertti Pesonen vuonna 1964 artikkelissaan Aamulehdessä, arvioiden vuoden 1906 yleisen ja yhtäläisen lainsäädännön valmistelleen Hermanssonin komitean työtä. Pesonen siteerasi pitkään komitean kannanottoja, mutta tietenkin arvioi niitä oman aikansa, 1960-luvun, näkökulmasta. ”Ihanneäänestäjiä” eivät Pesosen artikkelin tietämän ja siteerausten mukaan Hermanssonin komitealle olleet ainakaan nämä kaksi:

1) nuoriso:
”varttuneempi ikä näyttää tarpeen vaatimalta”, ”epäitsenäisyys voi helposti saattaa nuorison valtiollisten yllyttäjien valtaan, jotka osaavat sointuvilla korupuheilla ja lauseparsilla puoluetarkoituksiinsa kääntää nuorison kaikille vaikutuksille herkän mielen”.

2) naiset:
Toinen kiista koski naisten äänioikeutta, josta komiteassa myös oli kaksi näkökantaa. Eräiden mielestä ”nuoret naiset, jotka tulisivat olemaan melkoinen osa vaalioikeutettujen määrästä, ovat tähän asti ylipäätään kiinnittäneet varsin vähän huomiota valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin lainsäädäntökysymyksiin, joista ei heillä myöskään liene sanottavaa käsitystä. Ja saattaa syystäkin epäillä, onko hyvä että teennäisesti, vaalilain määräyksillä koetetaan heissä aikaansaada tässä suhteessa äkkikypsyyttä”. Komitean enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä että ”naidut naiset, jotka ovat enemmistönä, ovat elämän koulussa oppineet punnitsemaan syitä ja vastasyitä”. (Pesonen 1964)

Artikkeli herättää kysymyksiä:

• Miksi olisi kiinnitettävä huomiota siihen millainen ideaaliäänestäjä on? Miksei puhuta siitä millainen on ideaalihallitus tai miten kansalaiset voisivat parhaiten kontrolloida julkisen vallan käyttöä ja vaatia siltä vastuuta?

• Miksi oli tarpeen järjestää äänestäjät hierarkisiin asemiin, poliittisen järjestelmän keskiöön ja sen periferiaan? Miksi asetetaan näin vahva normin ja poikkeuksen asetelma, jossa osaa äänestäjistä arvotetaan korkealle, toiset varsin matalalle, selvästikään kysymättä heiltä itseltään miksi integroituminen poliittiseen järjestelmään ei heitä ehkä kiinnostanutkaan?

• Millaisesta politiikan konstruktiosta – käsittämisen tavasta – kertoo se, että tämä hierarkisointi oli niin selkeästi sukupuolitettu? Ja miten naisten ajamat asiat pystyttiin näin epäpolitisoimaan, määrittelemään ulos politiikan piiristä?

• Mikä antoi kirjoittajalle valtuudet näin vahvojen johtopäätöksen vetämiseen?

• Miksi kirjoittaja kirjoittaa näin 1960-luvulla, useampaan kertaan mainostaen miten ajankohtainen Hermanssonin komitean teksti vuodelta 1906 edelleen oli? Ja miten kukaan enää vuonna 1964 uskoi tällaiseen versioon maailmasta?

Sodanjälkeinen politiikan tutkimus tuotti ”faktaa” naisten passiivisuudesta

Kaikkiin näihin kysymyksiin ei tässä ole mahdollista vastata. Voin vain arvella asiaa oman tieteenalani, valtio-opin kannalta. Kun sotien jälkeen valtio-opin tieteenala ”tieteellistettiin” behavioraalisen, laajoihin survey-tutkimuksiin perustuvien määrällisten tutkimusten kautta, tutkijat saattoivat tieteen nimissä määritellä millaista oikeanlainen poliittinen aktiivisuus on. Behaviorismin myötä politiikaksi ajateltu alue laajeni: tutkimuskohde käsitteellistettiin uudella tavalla. Kun valtion sijasta tutkittiin politiikkaa ja metodina olivat uudet survey-metodit, tutkimuksen piiriin tuli myös tavallisia ihmisiä – ja siten myös naisia. Uusi tutkimus suuntautui poliittiseen osallistumiseen ja yhdeksi sen varsin keskeiseksi kysymykseksi muodostui sukupuoliero: osallistuivatko naiset ja miehet yhtä aktiivisesti.

1950- ja 1960-lukujen tutkimusten sekundääri-analyysinkin perusteella voisi vetää sen johtopäätöksen, että Suomessa todella naiset osallistuivat yhtä aktiivisesti kuin miehet. Tämä ei kuitenkaan ollut se tulos jota valtio-oppi välitti. Vaikka Erik Allardtin vuoden 1956 tutkimuksen mukaan vaalitilastot osoittivat ettei sukupuolella – ikä huomioon ottaen – ollut mitään merkitystä äänestysaktiivisuuteen, survey-tutkija kuitenkin konstruoi omat mittarinsa niin, että poliittinen aktiivisuus alkoi heijastaa hyvin sukupuolittuneita käytäntöjä. Samalla se alkoi toistaa amerikkalaisista tutkimuksista peräisin olevaa hypoteesia naisten passiivisuudesta. Vastakohtana oli aktiivinen henkilö, joka keskusteli ystäviensä kanssa vaaleista ja ”esitti runsaimmin mielipiteitä” (Pesonen 1960,537). Keskimääräistä kiinnostuneempia taas olivat ”miehet, varsinkin naimisissa olevat, sekä keski–ikäiset ja varakkaat ja paljon ansaitsevat henkilöt.” (Pesonen 1965,80)

Vaikka vaalitilastojen analyysi ei todentanutkaan oletusta naisten passiivisuudesta, tutkijoiden itse tuottamat määrittelyt ja angloamerikkalaisista maista noutamat ennakko-oletukset kirjautuivat tutkimuksen tuloksiksi melko väkinäisilläkin tavoilla, esimerkiksi mittauksilla siitä, kuka äänesti ensimmäisenä ja kuka toisena vaalipäivänä. Näin mitätöityi naisten poliittinen erityistoiminta. Kansalaisuuden piiri laajeni, naiset ja nuoret integroitiin, mutta marginaalisena B-populaationa.

Entä jos asia olisikin nähty toisin?

Voihan olla, että sukupuolen ja politiikan yhteen kietoutumisen tapaa rakenteisti vahvasti snellmanilainen käsitys siitä, että naiset kuuluvat yksityiseen ja miehet julkiseen. Naistutkimuksessa historioitsijoiden ja hyvinvointivaltio-tutkijoiden toimesta on kuitenkin tuotettu uusi versio siitä, miten naiset osallistuivat vahvasti hyvinvointivaltion rakentamiseen. He osallistuivat julkiseen politiikaan äitikansalaisina, naisille sukupuolenmukaisessa työnjaossa määrittyneiden intressien ajajina, sosiaali-, koulutussektoreilla. Naisia oli raittiusliikkeessä, Martoissa ja muissa erillisjärjestöissä. Puolueissa naiset toimivat naisjärjestöissä, jotka ovat suhteellisen tuntemattomia tämän päivän näkökulmasta. On muistettava että puolueilla oli 1970-luvun lopulle asti joukkojärjestöjen luonne ja jäsenistö osallistui aktiivisesti toimintaan. Jos puolueiden naisjärjestöt siltikin onnistuttiin leimaamaan pelkäksi kahvinkeitoksi ja puuhasteluksi, ehkä samaan tapaan kävi niitä koskevalle tutkimuksellekin: Raili Ruusala kirjoitti puolueiden naisjärjestöjä käsitelleen väitöskirjan Tampereen yliopistolla vuonna 1967. Luulen kuitenkin, ettei sitä jälkikäteen ole pidetty keskeisenä tai merkittävänä tieteenalan historiassa.

Vielä 1960-luvulla ja sen jälkeen puhuttiin naisista politiikan tulokkaina , ikään kuin ulkopuolelta sisään tulevina aloittelijoina, sisäpuolisena ulkopuolena. Niinpä naisten äänioikeuskin on totuttu liittämään viralliseen Suomi-liturgiaan mainoslauseena Suomesta ensimmäisinä niistä maista, joissa naiset saivat äänioikeuden. Tämän oikeuden ilmaistaan ”tulleen” ilman että naiset olisivat toimineet olennaisesti sen puolesta. Nyt, parlamentarismin juhlavuonna 2006, vasta kysytään, onko tämä käsitys oikea.

Naisten poliittisen osallistumisen kuvalle on siis ominaista epäpolitisointi, mutta myös katkoksellisuus. Kun käsitykset sukupuolierosta ovat vaihdelleet, nämä vaihtelut ovat tuottaneet omia katkoksiaan. Naisten erillistoiminnan mitätöintiä edisti tavallaan myös 1970-luvun tasa-arvoideologia. Sen myötä naisten erillistoiminta kuvattiin jälleen puuhasteluna jolla ei ollut ”oikeaa” poliittista merkitystä.

Naistutkimuksen tai naisten historian katkoksellisuudella on seurauksensa. Tasa-arvoideologian leviämistä laajaksi, kaikkien kannattamaksi yleisideologiaksi voi pitää sellaisen historiallisena ”satula-aikana” [1], jonka läpi ei ole kovin hyvin pystytty tulkitsemaan historiaa. Kertomus Suomesta jo tasa-arvoisena maana, jossa tasa-arvo koko ajan etenee, on syvästi juurtunut kansalliseen tietoisuuteen. Se jäsentää ja arvottaa myös aikaisemman historian tarkastelua. Tämä metakertomus, jonka mukaan modernisoituvan Suomen tasa-arvoistuminen riippuu vain asennekasvatuksesta, tuottaa aikaisemman historian vähättelyä. Samalla se tuottaa katkoksen historianymmärrykseen.

Kun tasa-arvoliikettä seurannut naisliikkeen radikaali vaihe nousi 1970-luvulla, tasa-arvokertomusta ruvettiin toisaalta kyseenalaistamaan. Kyseenalaistaminen tapahtui kuitenkin niin, että naisliike esitti itsensä uutena ja historiattomana liikkeenä, eikä niin että radikaalin naisliikkeen vaihe olisi rehabilitoinut aikaisemman naisten erityistoiminnan. Kyseenalaistaminen ei tapahtunut myöskään niin että naisliike olisi ollut kiinnostunut parlamentaarisesta politiikasta, vaan se toimi jopa varsin privaattina ruohonjuuritason vaihtoehtoliikkeenä. Kuitenkin ne vaikutteet, jotka tässä vaihtoehtoliikkeessä omaksuttiin, tulivat maista joissa naisten parlamentaarista poliittista toimintaa ei aikaisemmin juuri ollut, toisin kuin Suomessa. Niinpä myös tutkimuksessa oman sukupolveni naistutkijoille aikaisempien naistutkijoiden työt esiintyivät epäkiinnostavina. Esimerkiksi Sirkka Sinkkosen ja Elina Haavio-Mannilan laaja tuotanto naisten toiminnasta politiikassa jäi melko lailla arvostamatta, koska se kohdistui tylsään normaalipolitiikkaan.

Sittemmin politiikan luonne muuttui niin, etteivät sen paremmin naiset kuin miehetkään ole siitä juuri kiinnostuneita. Puolueet ovat muuttuneet vaaliorganisaatioiksi, joiden johtajien esiintyminen televisiossa on ikään kuin politiikan tärkein aspekti. Normaalipolitiikka ”epäpolitisoitui” muutenkin. Ihmisiltä ei enää oletettu aktiivisuutta politiikassa muuten kuin yksilöivän syyttelypuheen muodossa: ”Nuoret eivät taaskaan ole äänestäneet”. Hyvinvointivaltiokehityksen myötä kiinnostus siirtyikin siihen mitä palveluja kukin sai, ei enää siihen miten toimia poliittisesti. Ja tähän uusi hallintokulttuuri vastaa, että kansalaisjärjestöjen tulisi tuottaa nuo palvelutkin.

Onko historian kirjoituksella väliä?

Tarvitseeko sukupuolta pohtia jos politiikan tutkimuskaan ei enää ole yksinomaan miesten tekemää ja miehistä kertovaa? Mitä merkitystä tällä kaikella on, jos politiikan sukupuolittuneisuus olisikin jo purkautunut?

Naisten marginaaliseen asemaan liittyy se ongelma, ettei marginaali koskaan muodosta kaanonia eikä sille synny historiaa: kukaan ei tunnista kaveriaan, saati toista naistoimijoiden sukupolvea. Ehkä naiset ovat todellakin toimineet Suomessa politiikassa aktiivisesti omien etujensa puolesta. Ehkä sellaistakin historiaa voitaisiin kirjoittaa, ja siten tehdä naisten etujen puolesta toimiminen mahdolliseksi myös jatkossa. Olisiko sittenkin kirjoitettava naisten poliittista historiaa, joka ylittäisi katkokset ja niiden aiheuttaman marginaalisuuden?

Viitteet

[1] ”Satula-aika” on käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckin käyttämä termi. Sillä hän viittaa katkokseen tai muutosperiodiin, jota edeltävän ajan käsitteitä on hankala kääntää satula-ajan jälkeiselle kielelle, koska merkitykset ovat muuttuneet erilaisiksi.

Kirjallisuus ja lähteet
  • Allardt, Erik: 1956. Social struktur och politisk aktivitet. En studie av väljaraktiviteten vid riksdagsvalen i Finland 1945–54. Skrifter utgivna av Nyliberala Studentförbundet. Söderströms, Helsingfors.
  • Holli, Anne Maria: 2003. Discourse and Politics for Gender Equality in Late Twentieth Century Finland. Acta Politica 23. Department for Political Science, University of Helsinki, Helsinki.
  • Hyvärinen, Matti et al. (toim.): 2003. Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere.
  • Keränen, Marja: 1997. Mapping women, mapping the self. Representations of women in participation studies. Teoksessa Carver, Terrell & Hyvärinen, Matti (toim.) Interpreting the Political, New Methodologies. Routledge, London. 1993. Modern Political Science and Gender. A Debate Between the Deaf and the Mute. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 103, Jyväskylä.
  • Koselleck, Reinhart: 1972. Einleitung. Teoksessa Otto von Brunner–Werner Conze–Reinhart Koselleck (toim.) Geshichtliche Grundbegriffe. Historishes Lexicon zur politish–sozialen Sprache in Deutschland. Band 1. Ernst Klett Verlag, Stuttgart.
  • Pesonen, Pertti: 1964. Puoluekannan omaksuminen. Eripainos Aamulehdestä 1. ja 7. toukokuuta 1964.
  • Raevaara, Eeva: 2005. Tasa-arvo ja muutoksen rajat. Sukupuolten tasa-arvo poliittisena ongelmana Ranskan parité- ja Suomen kiintiökeskusteluissa. TANE-julkaisuja 2005:7, Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.
  • Ruusala, Raili: 1967. Vasemmiston naisjärjestöjen tavoitteet ja toimintamenetelmät. Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitos: tutkimuksia 4, Tampere.