Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Kuka voi edustaa ”kansan tahtoa”? Uusia kysymyksiä äänioikeuskamppailusta

Jaana Kuusipalo

Suomessa on erikoista se, että naiset saivat täydet poliittiset oikeudet yhdessä miesten kanssa ja se, että erityisesti poliittisten naisjärjestöjen rekrytoimia naisehdokkaita myös valittiin eduskuntaan alusta alkaen. Naisten osuus kansanedustajista oli ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa 10% (1907) ja seuraavissa (1908) 13%, mihin lukemiin monissa länsimaissa päästiin vasta 1980- ja 1990-luvuilla. Mutta mitä nämä naispuoliset ”kansan edustajat” itse asiassa edustivat?

Poliittiset oikeudet liitetään kansalaisuuteen, mutta kansalaisuus voidaan nähdä myös velvollisuutena toimia yhteiskunnan parhaaksi. Feministinen tutkimus on osoittanut että ”yhteisöllinen kansalaisuus” oli sukupuolittunutta ja tuotti naiskansalaisia, joiden identiteetti perustui äitiyteen (Lister 1997; Squires 1999). Maternalismi puolestaan viittaa äidilliseen kansalaisidentiteettiin perustuvaan poliittiseen toimintaan (esim. Pateman 1992), josta Suomessa alettiin puhua yhteiskunnallinen äitiyden käsitteen avulla (Sulkunen 1987, 167; Anttonen & Henriksson & Nätkin 1994; Anttonen 1997, 172-173). Mutta miten tämä kansalaiskäsitys oikeastaan ohjasi feminististä ajattelua ja toimintaa Suomessa?

Sulkunen (1987, 165-167) on todennut naisasianaisten ajaneen äidillisen toiminnan ulottamista myös politiikkaan, jonka käsityksen yhä suurempi osa naisväestöä omaksui 1920- ja 1930-luvuilla mm. emäntäliikkeen (Ollila 1993) ja SDP:n naisjärjestön (Sulkunen 1989) kautta. Mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten tämä ”demokraattinen äitikansalaisuus”, joka sisälsi ”naisten oikeuden edustaa naisia” kiteytyi äänioikeuskamppailussa. Kuitenkin juuri tämä idea jäsensi naisten poliittista toimintaa Suomessa ainakin 1980-luvulle, johon asti ”naisten” poliittinen edustus politiikassa kanavoitui pitkälle puolueiden naisjärjestöjen kautta (Kuusipalo 1999). Toisaalta voi kysyä, missä määrin Suomen 1980- ja 1990-lukujen naisnäkökulmainen feminismi on ollut tämän vanhan naisedustus- käsitteen uudelleen lämmittämistä.

Feministisen teorian mukaan ”naiset” on feminismin subjekti, jonka avulla naisten poliittista edustusta oikeutetaan (Butler 1990; 1998, 273). Toisaalta ”naiset” poliittisena toimijana otetaan usein annettuna. Tätä itsestäänselvyyttä pitäisi purkaa vaikka kysymällä, miten se äidillinen poliittinen subjekti, jota naisten nähtiin politiikassa edustavan, rakennettiin äänioikeuskamppailussa. Feminismi kyseenalaistaa vallitsevia kulttuurisia esityksiä sukupuolesta riitauttamalla hallitsevan poliittisen diskurssin tuottaman maskuliinisen subjektin, kuten tapahtui liberalismin yksilösubjektille (vrt. Scott 1996; 1999, 207), jonka oikeuksista naiset olivat jäämässä paitsi. Mutta koska feminismi on hallitsevan poliittisen diskurssin tuote, sen omakin subjekti tuotetaan tuon hallitsevan diskurssin viitekehyksessä, kuten nationalistisen ”äitikansalaisuuden” hyväksyminen feministisen toiminnan perustaksi osoittaa.

Feminismin subjektia etsittäessä onkin otettava huomioon se diskursiivinen konteksti, jossa sitä rakennetaan, etenkin, kun politiikan subjekti ymmärretään eri tavoin poliittisen teorian eri traditioissa. Karkeasti ottaen moderni poliittinen teoria jakautuu ontologiansa perusteella yksilö–kategoriasta lähtevän liberaaliin ja yhteisöllistä poliittista subjektia rakentavaan hegeliläis-marxilaiseen traditioon (Pulkkinen 1996). Suomen tapauksessa olisi järkevää kiinnittää enemmänkin huomiota jälkimmäiseen perinteeseen. Näin siksi, että nationalistinen liike, jonka johdolla Suomea kansallisvaltiona rakennettiin, nojasi hegeliläis-snellmanilaiseen valtioteoriaan, vaikka siihen 1900-luvulle tultaessa alkoi sekoittua myös liberaalin poliittisen teorian aineksia. Mutta yhteisölliseen traditioon tulisi kiinnittää huomiota myös siksi, että työväenliike oli Suomessa keskeisessä asemassa demokraattisen kansalaisuuden määrittäjänä.

Vuosien 1905-1906 äänioikeustaistelussa oli kysymys diskursiivisesta kamppailusta modernin poliittisen edustuksen subjektista. Siihen osallistui myös feministinen liike. Tätä prosessia analysoimalla hahmottuu se feminismin subjekti, jonka edustuksesta äänioikeuskamppailussa oli myöskin kyse. On muistettava, että ennen feminististä liikettä naisia ei kelpuutettu liberaalin poliittisen teorian yksilö-kansalaisen kategoriaan, eikä pidetty kykenevinä tulkitsemaan Hegelin ”yleistahtoa” tai Snellmanin ”kansallishenkeä”. Useimmat työläisnaisetkaan eivät tehneet sellaista tuottavaa työtä, joka olisi oikeuttanut heidät luokkansa historiallisesta tehtävästä tietoisena tulkitsemaan ’työväenluokan’ tahtoa. Feminismi puolestaan kyseenalaisti tällaiset subjektit, joita voi edustaa vain mies.

Voisikin kysyä, miten naiset Suomessa pääsivät edustamaan sitä ”kansan tahtoa”, joka näytti vuonna 1906 selvinneen voittajana demokraattisen edustuksen subjektista käydyssä kamppailussa. Loppu tulokseen myötävaikuttivat sekä ”fennomaaninen feminismi” (porvarillinen naisasialiike) että ”sosialistinen feminismi” (työläisnaisliike). Toisaalta on totta, että myös näiden liikkeiden väliset erot ja jännitteet naiskansalaisuuden ja ”naisten” poliittisen edustuksen ymmärtämisessä selittävät äänioikeuskamppailun tulosta naisten osalta. Kiintoisinta on, miten naisten läsnäolo eduskunnassa (vrt. Phillips 1995) lopulta oikeutettiin.

Kirjallisuus ja lähteet

  • Anttonen, Anneli: 1997. Feminismi ja sosiaalipolitiikka. Tampere University Press, Tampere.
  • Anttonen, Anneli – Henriksson, Lea – Nätkin, Ritva (toim.): 1994. Naisten hyvinvointivaltio. Vastapaino, Tampere.
  • Butler, Judith: 1990. Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity. New York & London, Routledge 1998. Subjects of Sex/Gender/Desire. Teoksessa Phillips, Anne (ed.): Feminism & Politics. Oxford University Press, Oxford 1998, 273-291.
  • Lister, Ruth: 1997. Citizenship: Feminist Perspectives. Macmillan, Basingstoke.
  • Ollila, Anne: 1993. Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939.. Historiallisia tutkimuksia 173, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
  • Pateman, Carole: 1992. Equality, difference, subordination; the politics of motherhood and women’s citizenship. Teoksessa Gisela Bock–Susan James (eds.): Beyond Equality and Difference: Citizenship, feminist politics and female subjectivity. Routledge, London & New York. 1992, 17–31.
  • Phillips, Anne: 1995. The Politics of Presence. Clarendon Press & Oxford University Press, Oxford.
  • Pulkkinen Tuija: 1996. The Postmodern and Political Agency. Department of Philosophy. University of Helsinki, Helsinki.
  • Scott, Joan Wallace: 1996. Only Paradoxes to Offer: French Feminists and the Rights of Man. Cambridge. Harward University Press, Harward. 1999. Gender and the Politics of History. Revised Edition. Columbia University Press, New York.
  • Squires, Judith: 1999. Gender in Political Theory. Polity Press, Cambridge.
  • Sulkunen, Irma: 1987. Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Alapuro, Risto – Liikanen, Ilkka – Smeds, Kerstin – Stenius Henrik (toim.), Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki 1987, 157–175. 1989. Naisen kutsumus: Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää, Helsinki.
  • Julkaisut-sivulle