Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Työläisnaiset ja äänioikeuskysymys

Maria Lähteenmäki

Suomen työläisnaisliikkeen rooli 1900–luvun alun äänioikeuskamppailussa oli hyvin keskeinen. Liikkeen aktiivit olivat näyttävästi mukana kaikissa vuosisadan vaihteen merkittävimmissä yhteiskunnallisissa liikehdinnöissä, kuten maanalaisessa tsaarinvastaisessa työssä, vuoden 1905 suurlakkokomiteassa, kutsuntalakko-
agitaatiossa (1902–04) sekä äänioikeus- ja eduskuntauudistuskokouksissa ja mielenosoituksissa. Aikakauden asiakirjat paljastavat, että naiset kirjoittivat kymmenittäin pamfletteja ja artikkeleita sekä puhuivat kaduilla ja toreilla, puistoissa ja työväentaloilla naisten oikeuksien puolesta tunteisiin vetoavalla vakaumuksella, mutta myös hyvin tietoisina kansainvälisen naisliikkeen linjauksista. Kuinka oli mahdollista, että niukasti koulutetut torpan tyttäret ja tehtaalaiset olivat niin valveutuneita ja radikaaleja vaatimuksissaan?

Nopea järjestäytyminen

Naisten yhteiskunnallinen toiminta nousi arkisen elämän ongelmista. On kuvaavaa, että varhaisimmat työläisnaisten omat yhteenliittymät 1890-luvun alussa olivat ammattiosastoja. Pian työolojen kritiikki kasvoi laajemmiksi poliittisiksi kansalaisoikeus-vaatimuksiksi. Yhdistääkseen voimansa naisaktiivit perustivat valtakunnallisen Työläisnaisten liiton kesällä 1900 (vuodesta 1906 Sosialidemokraattinen naisliitto). Se syntyi 1899 luodun Suomen Työväenpuolueen miesten vahvalla tuella. Nuori puolue tarvitsi kipeästi lisää joukkoja taakseen, ja holhouksenalaiset ja työn raskauttamat naiset olivat helposti lähestyttäviä agitaation kohteita.

Mikään kansalaisliike ei ole syntynyt tyhjästä, ei myöskään työläisnaisliike. Järjestötyön aakkosia naiset opettelivat paitsi raittiusosastoissa ja työväenyhdistyksissä, myös konkreettisesti keski- ja yläluokkaisten naisten ohjauksessa. Vuosisadan vaihteessa etenkin Naisasialiitto Unionin aktiivit tukivat työläisnaiset organisoitumista. Oppi meni nopeasti perille: Helsingissä Vanhalla ylioppilastalolla pidetyssä naisten äänioikeuskokouksessa marraskuussa 1904 Unionin Helena Westermarck huokasi, että ”sosialistit olivat paljon tottuneempia kuin me, heillä oli paljon enemmän harjaantumusta ja esiintymistaitoa”. On selvää, että pienissä paikallisissa naisryhmissä oli ahkerasti toistettu nuijaniskuja ja puheenvuorojen pyyntöjä. Yhdistystoimintaa harjoiteltiin myös ompeluilloissa, näytelmäkerhoissa ja puhujaseuroissa.

Työläisnaisten yllättävän nopeaa kasvua ammattimaisiksi poliitikoiksi tuki myös kansainvälinen esimerkki. Jo Ranskan vallanvallankumouksessa työläisnaiset olivat nousseet barrikaadeille leivän puolesta. Nälkä olikin työläisnaisten paras aktivoija. ”Tahdomme säälimättä paljastaa sen kurjuuden, jossa nykyinen yhteiskunta pitää suuren osan jäsenistään”. Mallitekstejä puheisiinsa naiset saivat työväenpuolueiden lehdistä ja painotuotteista, kuten August Bebelin ”Die Frau und Sosialismus” -teoksesta (1879, suomeksi 1904)) ja N.F. af Ursinin ”Työväenkysymyksiä I–II”-kokoelmasta (1897–99). Omia lehtiä työläisnaiset alkoivat toimittaa vuodesta 1902. Niissä julkaistiin mm. saksalaisten Lily Braunin ja Clara Zetkinin, venäläisen Aleksandra Kollontain sekä ruotsalaisten toverittarien kirjoituksia. Jäsentensä valistamiseksi työläisnaisliitto julkaisi vuonna 1903 lentolehtisen ”Äänioikeusasia työläisnaisten kannalta”.

Kenttä aktivoituu

Työläisnaiset ahersivat vuosisadan vaihteessa jo lukuisissa paikallisissa kansalaisjärjestöissä, mutta vasta äänioikeuskysymys nosti heidät valtakunnalliseen julkiseen poliittiseen toimintaan. Saksan sosialidemokraattisen puolueen päätös sisällyttää naisten äänioikeusvaatimus puolueohjelmaan vuonna 1891 loi pohjan työläisnaisten määrätietoiselle äänioikeuspuheelle. Suomen veljespuolue omaksui saman linjan 1899 ja sen jälkeen järjestöt aloittivat konkreettisen naisagitaation lentolehtisineen ja puhekiertueineen. Puolue kutsui kyvykkäimmiksi katsomansa naiset syventämään ideologista vakaumustaan ja käytännön kokemustaan agitaatiokursseille ja puoluekokouksiin. Ei ole yllätys, että juuri näitä kurssitettuja naisia valittiin ensimmäiseen eduskuntaan.

Vuoden 1905 levottomuudet Venäjällä ja Suomen suurlakko marraskuussa samana vuonna kiihdyttivät äänioikeustoiminnan huippuunsa. Työläisnaisliikkeen merkitys näkyy siinä, että kaksi sen edustajaa, Ida Aalle ja Mimmi Kanervo, tulivat valittua suurlakkokomitean jäseniksi. Myös kenttä oli kypsynyt hyväksymään naisten äänioikeuden. Työläisnaiset järjestivät joulukuussa 1905 63 paikkakunnalla laajoja kokouksia ja kulkueita äänioikeuden puolesta: osanottajia kertyi kaikkiaan noin 22 000. Kulkueet ja kiihtyneet puheet jatkuivat aina siihen saakka, kunnes säädyt hyväksyivät toukokuussa 1906 valtiopäiväreformin ja sen myötä äänioikeus-
uudistuksen. Työläisnaisten määrätietoinen työ omien kansalaisoikeuksiensa puolesta kesti näin noin seitsemän vuotta. Se on hämmästyttävän lyhyt aika verrattuna sitä Englannin ja Amerikan suffragettien vuosikymmenten työhön. Naisten aktiivisuudella oli vaikutusta ennen muuta heidän oman puolueensa linjauksiin. Ulkoiset seikat, tsaarin tappio sodassa ja emämaan uhkaavat levottomuudet, käänsivät kuitenkin lopulta ratkaisun naisille edulliseksi.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuun 16. päivänä 1907 parlamenttiin tuli valittua yhdeksän sosiaalidemokraattista naista: leipuri ja yrittäjä Ida Aalle, ompelija Anni Huotari, palvelija Mimmi Kanervo, kutoja Jenny Kilpiäinen, ompelija Maria Laine, kansakoulunopettaja Hilja Pärssinen, ompelija Maria Raunio, ompelija Sandra Reinholdsson (myöh. Lehtinen) ja toimistonhoitaja Miina Sillanpää. Kaikki valitut olivat työläisnaisliiton perustajia ja johtonaisia.

Poliitikkonaisten kärjessä

Tarkasteltaessa naiskansanedustajien osuutta puolueittain huomataan, että sosiaalidemokraattiset naiset johtavat joukkoa. Kaikista vuosien 1907–2003 vaaleissa valituista naiskansanedustajista sosiaalidemokraatteja on edustanut 32%, suomalaista puoluetta/kokoomusta 21% ja maalaisliittoa/keskustaa 13 %. Myös naisministereiden joukossa on ollut eniten vasemmiston naisia. Jo 1918 sodan aikana valitsi punaisten hallitus joukkoihinsa kaksi ministeriä, Hilja Pärssisen ja Hanna Karhisen. Tunnetuin vasemmistolainen naisministeri lienee kuitenkin Miina Sillanpää, joka istui vuoden 1926–27 hallituksessa. Myös sodan jälkeen ensimmäiset naisministerit Tyyne Leivo-Larsson ja Hertta Kuusinen tulivat vasemmalta. Sittemmin poliitikkonaisten uusia uria ovat avanneet sosiaalidemokraatit. Heihin kuuluvat ensimmäinen naissuurlähettiläs, ensimmäinen naispuolinen maaherra, ensimmäinen ulkoministeri ja ensimmäinen naispresidentti. Työläisnaisten 1800-luvulla aloittama sinnikäs rynnistys politiikan miehiselle näyttämölle ja vallan kabinetteihin on kantanut hedelmää.

Kirjallisuus ja lähteet

  • Lähteenmäki, Maria: 2000. Vuosisadan naisliike. Naiset ja sosialidemokratia 1900-luvun Suomessa. Sosialidemokraattiset naiset – Socialdemokratiska Kvinnor, Helsinki.
    2006 (käsikirjoitus). Tasa-arvoisamman Suomen puolesta. Naiset eduskuntatyössä 1907-2003. Teoksessa Juhani Mylly (toim.), Suomen Eduskunta 100 vuotta. Osa 4. Eduskunta, Helsinki.