Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Tasa-arvo, aika ja politiikan mahdollisuus

Eeva Raevaara

Kun vuonna 1906 suomalaiset naiset yhdessä miesten kanssa saivat yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden, monet uskoivat, että merkittävä ja peruuttamaton muutos oli tapahtunut naisten ja miesten välisissä suhteissa ja sukupuolten tasa-arvoistumisessa. Myös sata vuotta myöhemmin tuohon taianomaiseen vuoteen viitataan usein merkkipaaluna, josta lähti käyntiin vääjäämätön tasa-arvokehitys kohti parempaa. Tätä kulkua ovat viitoittaneet tasa-arvon välietapit ja lainsäädännölliset uudistukset, joilla on laajennettu suomalaisten naisten niin poliittisia, taloudellisia kuin sosiaalisia oikeuksiakin. Vuosituhannen vaihteessa viimeisimpinä edistyksen virstanpylväinä on pidetty esimerkiksi suomalaisen kiintiölain takaamaa naisten ja miesten tasavertaista edustusta päätöksenteon valmistelussa tai Tarja Halosen valintaa Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi.

Suomalaista tasa-arvopolitiikkaa tutkinut Anne Maria Holli (2003) puhuu puolestaan 1990-luvusta vuosikymmenenä, jolloin sukupuolten tasa-arvo määriteltiin jo lähes tasa-arvon saavuttaneen yhteiskunnan kontekstissa. Tällaisen käsitystavan mukaan suomalaiset ovat sisäistäneet tasa-arvon jo niin hyvin sekä arvona että käyttäytymismallina, että tasa-arvoa koskevissa ongelmissa on kyse vain pienistä poikkeamista ja tasa-arvon saavuttamiseen tarvitaan vain viimeinen silaus muuten jo täydellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Samanlainen näkökulma sukupuolten tasa-arvoon on löydettävissä myös siinä yhteiskunnallisessa keskustelussa, joka edelsi yllä mainitun kiintiölain hyväksymistä Suomen eduskunnassa vuonna 1995[1]: tasa-arvoa koskevissa o ngelmissa ja naisten kohtaamissa esteissä oli kyse poikkeuksesta tai häiriöstä, joka vain hidasti jo vauhdissa olevaa yhteiskunnan tasa-arvoistumista. Tähän jatkuvaa edistystä korostavaan näkökulmaan liittyi myös näkemys kiintiöiden väliaikaisuudesta ja usko siihen, että kiintiöiden avulla olisi mahdollisuus saavuttaa lähitulevaisuudessa pysyvä tasa-arvoisuuden tila (ks. Raevaara, 2005).

Nämä vuosituhannen vaihteen Suomessa vaikuttavat sukupuolten tasa-arvon määrittelyt pitävät sisällään myös tietyn näkökulman ajallisuuteen ja nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaisuutta koskeviin suhteisiin. Yksinkertaisimmillaan tällainen aikakäsitys rakentaa käsitystä tulevaisuuden läheisyydestä nykyhetkessä ja siitä, kuinka Suomi on jo ”lähes täydellisen tasa-arvon kynnyksellä”. Toisaalta tällaiseen tasa-arvon määrittelytapaan liittyy kiinteästi edistysuskoa korostava näkökulma menneisyyteen: Suomen historia on kertomus tasa-arvon etenemisestä ja matkasta, joka on lähes viety päätökseen. Tällainen argumentaatio sisältää edistysajattelun keskeisen lähtökohdan: edistys tapahtuu suhteessa aiempaan taantumukselliseen, takapajuiseen tilaan. Tasa-arvoprosessi kulkee näin lineaarisesti ajassa eteenpäin kohti lähitulevaisuudessa odottavaa päätepistettään, jossa toimintaa tasa-arvon puolesta ei enää tarvita.

Näillä tietyillä ajallisuuden näkökulmilla on myös vahva kytkös siihen, miten sukupuolten tasa-arvoa koskevaa muutosta hahmotetaan ja minkälaista toimijuutta ja toimintaa tasa-arvoon liitetään. Kia Lindroos ja Kari Palonen (2000) näkevät ajan yhtenä resurssina, jonka avulla uusia kysymyksiä voidaan politisoida ja luoda valtaosuuksia poliittisessa kamppailussa. Toisesta suunnasta katsottuna aika ja ajallisuuden erilaiset tulkinnat voivat toimia myös epäpolitisoinnin tai politiikan paikaltaan siirtämisen välineinä ja toiminnan tilan rajoittajina. Tietty sukupuolten tasa-arvon ”aikajärjestys” asettaa myös rajoja sille, millaisena tasa-arvon edistäminen nähdään ja minkälaista muutosta pidetään mahdollisena (Tollin, 2006).

Olisikin tärkeää kysyä, minkälaiset ajallisuuden hahmottamisen tavat jäsentävät suomalaista tasa-arvokeskustelua ja -politiikkaa ja miten nämä usein itsestään selvät ja hiljaisesti vaikuttavat kulttuuriset jäsennykset vaikuttavat tasa-arvoa edistävän ja toisaalta syrjinnän vastaisen politiikan rajoihin. Samalla olisi mahdollista arvioida kriittisesti näitä tasa-arvopolitiikan ajallisuuden ulottuvuuksia ja tuoda esiin vaihtoehtoisia näkökulmia aikaan ja samalla sukupuolten eriarvoisuuden poistamiseen.

Ensiksikin lineaarisen ja edistystä korostavan aikakäsityksen seuraukset ja toistovoima näkyvät mm. suomalaisten kuntien tasa-arvotyössä, joka ei ole saanut merkittävää vetoapua kiintiölain toimeenpanosta kunnallisissa toimielimissä. Vaikka kuntien tasa-arvoaktiivit ovat käyttäneet hyväkseen lakia naisten ja miesten edustukseen liittyvien epäkohtien esiinnostamisessa, ovat kiintiöt myös vahvistaneet käsitystä sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta Suomessa (Holli – Luhtakallio – Raevaara, 2004). Naisten ja miesten numeerisesti lähes tasavertainen edustus kunnallisissa lautakunnissa ja kunnanhallituksissa on nähty todisteena siitä, että tasa-arvon ongelma on jo osa menneisyyttä eikä tasa-arvon eteen enää tarvitse toimia. Tällainen näkemys ei anna mahdollisuutta tarkastella päätöksenteon sukupuolittuneisuutta esimerkiksi kysymyksinä päätöksenteon (piilo)syrjivistä käytännöistä, politiikan sisällöistä sekä päätösten mahdollisista erilaisista seurauksista naisille ja miehille. Tämä on näkynyt konkreettisella tasolla myös siinä, että esimerkiksi kuntien palveluja ja hallintoa merkittävällä tavalla mullistavassa palvelurakenneuudistuksessa sukupuoli tai uudistuksen vaikutukset naisten asemaan eivät ole olleet keskustelun kohteena – siitäkin huolimatta, että naiset muodostuvat lähes 80% kuntien työntekijöistä. Tällaisessa kontekstissa sitäkin huolestuttavampaa on se, että monet kuntapäättäjät näkevät myös kiintiöt jo aikansaeläneinä. Näin tasa-arvokysymykset ja ylipäätänsä tasa-arvopolitiikka nähdään kaiken kaikkiaan menneisyyteen kuuluvina.

Tällaisesta näkökulmasta tasa-arvon edistyminen määrittyy kuin yhteiskunnan aikuistumisen prosessina, jonka päässä tasa-arvo toteutuu oikealla tavalla eli luonnollisesti – tai kuten Katharina Tollin asian ilmaisee – ilman ulkonaista pakkoa, sisäsyntyisesti. Näin jo toteutuneena päämääränä on pysyvä tasa-arvon tila, jossa konfliktit ovat poissa, ja joka määrittyy pikemminkin olemisen kuin toiminnan kautta.

Tällaisesta ajallisuuden näkökulmasta sukupuoleen perustuva syrjintä näyttäytyy pikemminkin yhteiskunnan – ja yksilöiden – ohimenevinä kasvukipuina kuin valtakysymyksenä tai intentionaalisena toimintana. Suomalaisen yhteiskunnan kypsymisen ja nuorempien, tasa-arvoisempien sukupolvien myötä myös syrjintä häviää, joten kysymystä syrjinnän uusintamisen mekanismeista tai systemaattisuudesta ei tarvitse esittää. Tasa-arvo muuttuu luonnolliseksi järjestykseksi ja samalla sukupuolten tasa-arvon ja poliittisuuden välinen kytkös katkeaa – tasa-arvopolitiikka muuttuu näin tyhjäksi käsitteeksi.

Edistyksen ja lineaarisen aikakäsityksen voimakas läsnäolo suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa onkin vaikeuttanut eriarvoisuutta tuottavien käytäntöjen ja arkipäivän syrjinnän tarkastelua. Toisiansa seuraavat tasa-arvon menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus eivät anna tilaa pohtia tasa-arvoa jatkuvuudesta irrotetun nykyisyyden tai hetkellisyyden näkökulmasta, syrjinnän ja tasa-arvon tekoina tässä hetkessä (ks. Lindroos, 2000, jossa kirjoittaja korostaa juuri ”nykyistä” poliittisena aikana) . Samalla häviää näkyvistä mahdollisuus tasa-arvon ajalliseen monikerroksisuuteen sekä tasa-arvon ja syrjinnän samanaikaiseen läsnäoloon.

Toiseksi tällaiseen aikakäsitykseen kietoutuu Suomessa usein voimakas kansallinen ulottuvuus ja näkemys Suomesta sukupuolten tasa-arvon edelläkävijänä. Samalla muiden, varsinkin Euroopan ulkopuolisten, maiden nähdään yrittävän ratkaista tasa-arvo-ongelmia, jotka Suomessa on ohitettu jo 1900-luvun alussa. Suomi on kuin omassa tasa-arvoajassaan ja tulevaisuuden maailmassa kulkeva avaruusalus, johon globaaleilla tasa-arvokysymyksillä tai muiden maiden kehittämillä tasa-arvon edistämisen välineillä ei ole vaikutusta. Tällaisesta kansallisen ajan näkökulmasta on kuitenkin vaikea käsitellä mm. naisten kohtaamia köyhyyteen ja pätkätyöhön liittyviä ongelmia uudenlaisessa globaalissa tilanteessa tai naisten vaikutusvallan vähyyttä ylikansallisessa päätöksenteossa ja kansallisvaltioiden rajat ylittävän yritysmaailman johtoelimissä. Kansallinen itseriittoisuus tasa-arvokysymysten tarkastelussa sulkee myös monet mahdollisuudet sekä sukupuolten tasa-arvon että poliittisen toiminnan rajojen haastamiseen.

Minkälaisia vaihtoehtoisia ajallisuuden näkökulmia voisi sitten olla tarjolla sukupuolten tasa-arvon ja laajemmin sukupuolen ja vallan kytkösten ja eriarvoisuutta tuottavien yhteiskunnallisten käytäntöjen tarkasteluun? Juuri edistysuskoonhan kietoutuu voimakkaasti toivon ajatus ja luottamus mahdollisuuteen muuttaa maailmaa. Toisaalta voidaan kysyä, eikö juuri ajan moniulotteisuus, kuten jatkuvuuden ja konkreettisten, äkkiä esiin nousevien tilanteiden yhteenkietoutuminen, anna välineitä sekä toistuvien että uusien, yllättävienkin tasa-arvo-ongelmien ymmärtämiseen ja niihin vaikuttamiseen. Tällaisesta näkökulmasta sukupuolten tasa-arvo ei niinkään edisty ja toteudu, vaan tasa-arvo, syrjintä ja sukupuoleen liittyvät vallan kysymykset nousevat esiin erilaisissa tilanteissa myös uusina, ristiriitaisina ja ennakoimattomina. Ehkä tämä tasa-arvon ajan monikerroksisuus ja hetkellisyyden korostaminen antaa myös uutta merkitystä poliittiselle toiminnalle ja toivoa eriarvoisuuden poistamiseen.

Viitteet

[1] Tasa-arvolain 4 pykälän mukaan v altion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa toimielimissä sekä kunnallisissa toimielimissä lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia.

Kirjallisuus ja lähteet

  • Holli, Anne Maria: 2003. Discourse and Politics for Gender Equality in Late Twentieth Century Finland. Acta Politica 23. Helsinki. University of Helsinki, Department of Political Science.
  • Holli, Anne Maria – Luhtakallio, Eeva – Raevaara, Eeva: 2004. National Report of Finland. Gender and Local Management of Change. Helsinki. Helsingin yliopisto. http://www.sh.se/genreetlocal
  • Lindroos, Kia: 2000. ”Nykyisyyden politiikkaa”. Teoksessa Kia Lindroos – Kari Palonen (toim.), Politiikan aikakirja. Ajan politiikan ja politiikan ajan teoretisointia. Tampere. Vastapaino, 59–80.
  • Lindroos, Kia – Palonen, Kari: 2000. ”Aika politiikan kohteena”. Teoksessa Kia Lindroos – Kari Palonen (toim.), Politiikan aikakirja. Ajan politiikan ja politiikan ajan teoretisointia. Tampere. Vastapaino, 7–24.
  • Raevaara, Eeva: 2005. Tasa-arvo ja muutoksen rajat – Sukupuolten tasa-arvo poliittisena ongelmana Ranskan parité- ja Suomen kiintiökeskusteluissa. TANE-julkaisuja 7, Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta.
  • Tollin, Katharina: ”Kampen om tiden”. Teoksessa Eva Magnusson – Malin Rönnblom (toim.), Gender, Equality and Other Normativities: Critical Perspectives on Nordic Gender Constructions in Policies and Practices. (Tulossa).