Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Keille äänioikeutta ei myönnetty?

Marjatta Rahikainen

Monessa Euroopan maassa uudistettiin 1800-luvun jälkipuolelta alkaen äänioikeutta ja kansanedustuslaitosta. Äänioikeuden ulottamista kaikkiin kansalaisiin pidettiin vallankumouksellisena poliittisena ratkaisuna, ja yleinen äänioikeus toteutettiinkin tavallisesti varovaisesti asteittain. Suomen eduskuntauudistus näyttää tässä suhteessa poikkeukselta, myönnettiinhän siinä kerralla äänioikeus niin kaikille miehille kuin naisillekin. Tarkemmin katsoen myös Suomessa yleinen äänioikeus toteutui asteittain, sillä vasta 1970-luvulla kaikki täysi-ikäiset Suomen kansalaiset todella tulivat sen piiriin.

Yleinen äänioikeus olisi täysin toteutettuna päästänyt äänestämään myös sellaiset ihmisryhmät, jotka päätöksentekijät halusivat pitää poliittisen päätöksenteon ulkopuolella. Monessa maassa, mm. Ranskassa ja USA:ssa, tämä ratkaistiin niin, että äänestäjien oli ennen vaaleja käytävä rekisteröitymässä. Näin yleisen äänioikeuden puitteissa voitiin käytännössä varsin tehokkaasti seuloa äänestäjäkuntaa. Suomessa sama asia hoidettiin niin, ettei näille epätoivotuille ihmisryhmille aluksi lainkaan myönnetty äänioikeutta.

Kun Suomessa aikoinaan valmisteltiin eduskuntauudistusta, säätyvaltiopäivien perustuslakivaliokunnassa oltiin lähes yksimielisesti sitä mieltä, että aivan kaikille täysi-ikäisille kansalaisille ei tullut myöntää äänioikeutta. Tämä oli myös senaatin lakiesityksen (Keisarillisen Majesteetin armollisen esityksen N:o 11) lähtökohta. Erimielisyyttä syntyi sitten siitä, keille äänioikeutta ei pitänyt myöntää. Uudistusta käsitelleessä komiteassa enemmistö olisi vastoin senaatin esitystä ollut valmis antamaan äänioikeuden vaivaishoidon apua saaneille. Vähemmistö taas olisi vienyt äänioikeuden myös niiltä, joiden vaimo tai lapset olivat saaneet vaivaisapua. Vähemmistö olisi jättänyt myös palkolliset ilman äänioikeutta. Perustuslakivaliokunnan jäsen Yrjö Mäkelin jätti vastalauseensa valiokunnan mietintöön. Hän esitti, että äänioikeus olisi vastoin senaatin esitystä pitänyt myöntää myös niille, jotka a) olivat jättäneet kruununveronsa suorittamatta, b) saivat apua vaivaishoidolta ja c) oli irtolaisuudesta tuomittu yleisiin töihin.

Säädyt eivät kuitenkaan näiltä osin muuttaneet senaatin esitystä, vaan eduskuntauudistuksessa ilman äänioikeutta jäivät seuraavat ryhmät (valtiopäiväjärjestys 26.7.1906, 5 §):

  1. se, joka on vakinaisessa sotapalveluksessa;
  2. se, joka on holhouksen alaisena;
  3. se, joka kolmena viimekuluneena vuonna ei ole ollut tässä maassa hengille pantuna;
  4. se, joka muun syyn kuin kunnallishallituksen todistuksella näytetyn varattomuuden tähden on jättänyt suorittamatta hänen maksettavakseen pannut kahden lähinnä edellisen vuoden kruununverot;
  5. se, joka itsellensä saa apua vaivaishoidolta, jollei apu ole ainoastaan satunnaista;
  6. se, joka on luovuttanut omaisuutensa velkojainsa tyydyttämiseksi [ts. joutunut vararikkoon], kunnes hän on pesäntilansa valallaan vahvistanut;
  7. se, joka irtolaisuudesta on tuomittu yleiseen työhön, aina kolmannen vuoden loppuun siitä, kun hän työlaitoksesta pääsi;
  8. se, joka laillisen tuomion nojalla on katsottava olevan hyvää mainetta vailla taikka on kelvoton maan palvelukseen tahi toisen asiaa ajamaan [ts. ei nauti kansalaisluottamusta];
  9. se, joka on todistettu syypääksi siihen, että hän kansanedustajanvaaleissa on ostanut tai myynyt ääniä tai sitä yrittänyt tahi äänestänyt useammassa kuin yhdessä paikassa taikka väkivallalla tai uhkauksella häirinnyt vaalivapautta, aina kuudennen kalenterivuoden loppuun siitä lukien, kun lopullinen tuomio asiasta annettiin.

Vastaavanlaiset poikkeukset yleisestä äänioikeudesta ulotettiin kunnallisvaaleihin vuonna 1919.

Perustuslakivaliokunta perusteli aikoinaan monia näitä poikkeuksia sillä, että ”valitsijan tulee olla jossain määrin itsenäinen”. Lain kirjaimeen tämä periaate ulotettiin siinä, että myös vararikkoon (konkurssitilaan) joutuminen oli äänioikeuden menetysperuste. Tätä lain kohtaa ei kuitenkaan ilmeisesti käytännössä pitkään sovellettu, koska se jätettiin itsestään selvästi pois vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksestä eikä sitä koskaan ulotettu kunnallisvaaleihin. Verojen maksamattomuus äänioikeuden menetysperusteena poistettiin verouudistuksen myötä valtiollisissa vaaleissa vuonna 1928, mutta kunnallisvaaleissa vasta 1948. Köyhäinhoito äänioikeuden menetysperusteena poistettiin valtiollista vaaleista 1944 ja kunnallisvaaleista 1948. Kokonaan köyhyys äänioikeuden menetysperusteena poistui vasta vuoden 1956 huoltoapulain myötä, koska sen jälkeen avunsaaja ei enää joutunut sosiaalilautakunnan holhouksen alaiseksi. Lopullisesti holhouksenalaisuus äänioikeuden menettämisperusteena poistettiin vasta vuonna 1972. Samana vuonna irtolaisuuden perusteella työlaitokseen joutuneille myönnettiin äänioikeus.

Rikoslain mukaiseen rangaistusjärjestelmään kuulunut kansalaisluottamuksen menettäminen säilyi äänioikeuden menetysperusteena vuoteen 1969, jolloin rikoslaista poistettiin tämänlaatuiset lisärangaistukset. Vuoden 1918 sodan jälkeen kansalaisluottamuksen menetyksestä oli tullut merkittävä äänioikeuden menetysperuste, koska valtiollisista rikoksista seurasi säännönmukaisesti kansalaisluottamuksen menetys. Seuraamuksen kesto, 5–7 vuotta, laskettiin vapausrangaistuksen päättymisestä. Kansalaisluottamuksen menetti tuolloin yli 60 000 täysi-ikäistä kansalaista. Yhdistettynä köyhäinhoidon avunsaajien määrään voidaan arvioida, että noihin aikoihin yli 100 000 täysi-ikäistä Suomen kansalaista oli ilman äänioikeutta (äänioikeutettuja oli vuonna 1919 noin 1.4 miljoonaa henkeä).

Äänioikeuden menetystä ei nykypäivinä ehkä koettaisi yhtä raskaasti kuin se koettiin silloin, kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli pitkän taiston jälkeen saavutettu. Ennen itsenäisyyttä 1917 pidettyjen valtiollisten vaalien yhteydessä senaatti käsitteli satoja vaaliluetteloiden oikaisupyyntöjä. Niissä tavalliset kansalaiset, työmiehet, loiset, itselliset, torpparit, muonarengit, itsellisten lesket, työmiehen vaimot, työntekijättäret ja palvelijattaret, joilta oli evätty kauan odotettu äänioikeus, pyysivät senaattia oikaisemaan heitä kohdanneen vääryyden.

Kirjallisuus ja lähteet

  • Asiakirjat väliaikaisilta valtiopäiviltä Helsingissä vuosina 1905–1906
  • Eduskunnanuudistamiskomitean mietintö 1906:12
  • Suomen Suuriruhtinaanmaan asetuskokoelma 1906
  • Jukka Kekkonen: 1991. Laillisuuden haaksirikko: Rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki.
  • Marjatta Rahikainen: 1995. Miten kansakunta pidetään puhtaana: rotuhygienia ja äänioikeuden epääminen. Teoksessa Anne Ahonen (toim.), Kansakunnat murroksessa: Globalisoituminen ja äärioikeistolaistumisen haasteet. Tutkimuksia No. 60, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus, Tampere, s. 15–37
  • Lauri Tarasti ja Heimo Taponen: 1990. Suomen vaalilainsäädäntö. VAPK-Kustannus, Helsinki.