Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Suurlakko ja naisten äänioikeus

Irma Sulkunen

Suurlakon seurauksista epäilemättä näkyvin ja vaikutuksiltaan kantavin oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen. Kansainvälisesti vertaillen merkittävintä oli vuonna 1906 vahvistetun eduskuntauudistuksen yksikamarisuus sekä valtiokansalaisuuden ulottaminen myös naisiin niin äänioikeuden kuin vaalikelpoisuuden osalta. Vaikka äänioikeutettujen piiri laajeni uudistuksen seurauksena radikaalisti kaikissa keski- ja alemmissa väestöryhmissä, suurin hyöty koitui kuitenkin naisten osaksi, jotka valtiokansalaisina vapautuivat samanaikaisesti sääty-, varallisuus- ja sukupuolirajoitteista, aviovaimot myös puolisoidensa edusmiehisyydestä.

Naisten suurlakon seurauksena saavuttamat valtiolliset oikeudet olivat myös kansainvälisesti hätkähdyttävä saavutus. Suomi oli ensimmäinen maa Euroopassa, jossa naiset saivat sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden. Maailmanlaajuisesti Tyynen meren valtiot Uusi Seelanti ja Australia olivat kuitenkin ehtineet sukupuolittaisen demokratian laajentamisessa Suomen edelle. Uusi Seelanti myönsi naisille äänioikeuden vuonna 1893 ja Australia sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden vuonna 1902. Suomen naiset ehtivät puolestaan ensimmäisiksi siinä, että he – päinvastoin kuin naiset Australiassa – myös käyttivät saamiaan oikeuksia sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden osalta.

Kansainvälisesti tarkastellen yleinen sääntö oli, että naisten äänioikeus toteutui kansallisten historioiden dramaattisissa käännekohdissa tai niiden välittömässä tuntumassa. Tyynen meren maissa laukaisevana tekijänä toimi Ison-Britannian emämaasta irtaantuvan hallintojärjestelmän luominen ja siihen liittynyt nationalistinen liikehdintä, jonka tärkeän osan muodosti naisten äänioikeuden vaatimus. Norjassa naisten äänioikeuskysymys aktivoitui maan irtaannuttua Ruotsista ja ensimmäisen maailmansodan välittöminä tai välillisinä seurausvaikutuksina naiset saivat useissa Euroopan maissa äänioikeuden. Tässä suhteessa Suomen tapaus noudatti samaa kaavaa. Voimakas nationalistinen painostus poliittiseen epävakauteen liittyneenä saatteli myös Suomen äänioikeusuudistuksen suurlakon ”hulluuden hetken” kautta radikaaliin päätökseen.

Olisi kuitenkin virheellistä luulla, että sukupuolittain eriytymättömän yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen olisi ollut seurausta puhtaasi suurlakon synnyttämän poikkeustilan taitavasta hyödyntämisestä. Pikemminkin voi sanoa, että suurlakko kaoottisuudellaan sekä huhujen ja pelkojen sävyttämällä kollektiivisella uhkaavuudellaan vain kärjisti radikaaleimpaan mahdolliseen muotoon sen, mikä jo vuosikausia oli kärsimättömästi odottanut toteutumistaan. Tätä osoittaa kiinnostavasti muun muassa se, että heti ensimmäisessä, Viipurissa 30.10. pidetyssä lakkokokouksessa hyväksyttiin ponsi, jossa naiset sisällytettiin yleisen ja yhtäläisen äänioikeusvaatimuksen piiriin. Sama toistui Tampereen ”punaisessa julistuksessa” ja vaatimus vahvistettiin myös muissa suurlakon kansalaiskokouksissa. Se, että vaatimus naisten äänioikeudesta ilmaistiin itsestään selvästi heti lakon käynnistymisvaiheessa, viittaa siihen siitä, ettei vaatimuksessa ollut kyse mistään äkillisestä päähänpistosta vaan pikemminkin valmiista ohjelmasta, joka pantiin täytäntöön heti kun siihen lakon kautta avautui tilaisuus. Vaatimuksen itsestäänselvyys selittää varmasti myös sen, ettei valtiokansalaisuuden sukupuoliluonteeseen suurlakon tuoksinassa juurikaan puututtu. Naisten äänioikeuden toteutumisen kannalta kiinnostavampaa kuin tarkastella itse suurlakon päiviä onkin kohdentaa huomio siihen tapahtumaketjuun, joka edelsi sukupuolittaisen demokratian läpimurtoon huipentuneita historiallisia hetkiä.

Tulkintamallista riippumatta sekä naisliikkeen että siihen läheisesti liittyneen äänioikeusliikkeen keskeisenä merkkipaaluna Suomessa on pidetty Naisyhdistyksen perustamista vuonna 1884. Yhdistyksen keskeisenä tavoitteena oli naisten sivistyksellisten olojen kohottaminen, minkä ohella vaadittiin muun muassa samaa palkkaa samasta työstä, naisen juridisen aseman tasa-arvoistamista suhteessa mieheen sekä vaalioikeutta valtiollisiin, kunnallisiin ja kirkollisiin luottamustoimiin samoin perustein kuin miehillä jo oli. Käytännössä tämä merkitsi pyrkimystä laajentaa äänioikeutta niin, että sen piiriin kuuluisivat myös tuolloisen varallisuussensuksen ylittävät, itsenäiset naiset – lähinnä siis varakas naissivistyneistö ja –porvaristo. Saman periaatteellisen kannan omaksui myös toinen naisasiayhdistys, Unioni Naisasialiitto, joka irtaantui vuonna 1892 Suomen Naisyhdistyksestä omaksi järjestökseen poliittisten ja toimintatapoihin liittyvien erimielisyyksien vuoksi.

Vaikka äänioikeusvaatimus oli heti perustamisvaiheessa kirjattu naisasiayhdistysten ohjelmiin, poliittiselle asialistalle kysymys nousi vasta 1800-luvun lopulla. Valtiopäivätasolla lähtölaukauksen antoi edustajien Herckman, Killinen ja Kyander vuonna 1897 porvarissäädylle jättämä anomus, jossa vaadittiin, ”että kaikille niille naisille maassamme, jotka täyttävät ne ehdot, mitkä perustuslakimme asettaa vaalioikeuden nauttimiseen, myönnettäisiin sama äänioikeus kuin miehille”. Tässä Kuopion Naisyhdistyksen ideoimassa aloitteessa kaikuivat selvästi naisten oikeuksien tunnetun puolestapuhujan, Minna Canthin äänenpainot. Anomuksen perusteluissa kiellettiin näet Canthille tyypilliseen tapaan naista sortavien lakien pyhyys ja pysyvyys sekä korostettiin toisaalta naisen vastuuta ja hyötyä suomalaisen kansakunnan jäsenenä. Vaikkei anomus tuottanut käytännön tulosta, sillä oli silti ensimmäisenä sukupuolispesifinä äänioikeusvaatimuksena oma merkityksensä. Se myös johti siihen, että valtiopäivien oli ensimmäisen kerran määritettävä selkeästi kantansa naisten äänioikeuteen.

Koska naisten äänioikeutta koskeva anomus käsiteltiin yhdessä muiden äänioikeuden laventamista koskevien anomusten kanssa, lakivaliokunnan mietintö keskittyi pääasiassa pohtimaan yleisesti vaihtoehtoja kankeaksi käyneen säätyedustuksen uudistamiseksi. Samalla jouduttiin kuitenkin myös ratkaisemaan kanta niiden naisten valtiolliseen vaalikelpoisuuteen, joiden varallisuuskynnys äänioikeuden käyttämiseen ylittyi kunnallisella tasolla. Ongelma oli akuutein porvarissäädyssä, mikä myös selittää tämän säädyn aktiivisuuden naisten valtiollisen äänioikeuskysymyksen esiin nostajana.

Vaikka lakivaliokunnan enemmistö päätyi vuoden 1897 mietinnössä epäämään naisilta valtiollisen vaalioikeuden, puoltava kanta sai jo tässä vaiheessa voimakasta tukea. Mietintöön jätettiin myös tätä koskeva eriävä mielipide. Käyty keskustelu osoitti myös, miten keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi taistelu valtiollisesta äänioikeudesta oli nousemassa. Sen kautta määritettiin muotoutumassa olevan kansalaisuuden kriteereitä ja rajattiin suomalaiseen kansakuntaan kuuluvien sisäistä piiriä. Sen kautta kamppailtiin avoimesti myös siitä poliittisesta vallasta, joka säätyjärjestelmän rapautuessa oli tulossa uudelleen jaettavaksi. Tässä vaiheessa vastakkain asettuivat yhtäältä miesten äänioikeuden laventaminen yleisen länsimaisen mallin mukaan ja toisaalta luokkarajan säilyttäminen varallisuussensuksen avulla, mutta päästämällä myös kriteerit täyttävät naiset äänioikeudesta osallisiksi. Tälle liberaalien edustaman linjan kannalle asettuivat myös porvarilliset naisasialiikkeet ja pysyivät virallisesti kannassaan aina suurlakon jälkeisiin päiviin asti.

1800-1900-luvun vaihteessa organisoitunut työväenliike ja siihen liittyneet naiset nojasivat sen sijaan lähtökohtiin, joissa kansalaisoikeudet eivät olleet ensisijaisesti sukupuoli- vaan luokkakysymys. Äänioikeus oli otettu asialistalle jo työväenyhdistysten ensimmäisessä edustajainkokouksessa 1893, jolloin tavoitteeksi asetettiin äänimäärän rajoittaminen sekä kunnallisissa että valtiollisissa vaaleissa. Kannat jyrkkenivät kuitenkin nopeasti sitä mukaa kuin yleinen mobilisaatio kiihtyi. Niinpä toisessa työväenyhdistysten edustajainkokouksessa 1896 vaadittiin jo varallisuuteen perustuvan ääniasteikon poistamista kokonaan sekä äänioikeuden laventamista niin, ettei ”muita erityisiä kansanluokkia sellaisenaan jätetä äänioikeutta vaille, paitsi vakinaisen sotaväen miehistöä”. Naisia ei ohjelman muotoilussa erityisesti mainittu, vaikkakin vaatimus heidän sisällyttämisestään yleisen äänioikeuden piiriin alkoi sosialististen tendenssien voimistuessa yleistyä. Vuoden 1899 työväenpuolueen ohjelmassa vaadittiinkin jo selväsanaisesti yleistä, yhtäläistä ja välitöntä vaali- ja äänioikeutta kaikille 21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille, sukupuoleen katsomatta, kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä. Saman kannan omaksui myös Työläisnaisliitto heti perustamisvaiheessa 1900.

Työväenliikkeen radikalisoituminen ja sitä myötäilevä äänioikeusliikkeen kahtiajako ajoittui Suomessa kansainvälisen mallin mukaan 1800-luvun loppuun. Samanaikaisesti aktivoitui myös porvarillinen naisten äänioikeusliike, niin Suomessa kuin muissa länsimaissa. Tärkeäksi rajapyykiksi ja kansainvälisten kantojen yhtenäistäjäksi porvarillisen naisasialiikkeen piirissä muodostui vuonna 1904 Berliinissä pidetty naiskongressi, jossa yhteiseksi tavoitteeksi vahvistettiin äänioikeuden avaaminen naisille samoin perustein kuin miehillä jo oli. Päätöksen innoittamina kokoukseen osallistuneet Naisasialiitto Unionin jäsenet Annie Furuhjelm ja Lucina Hagman tekivät ehdotuksen naisten yleisen äänioikeuskokouksen järjestämisestä Helsinkiin. Toimikuntaan kutsuttiin porvarillisten naisten lisäksi myös muutamia sosialidemokraattisia naisia, tunnetuimpana näistä Miina Sillanpää. Miina Sillanpään kaksinainen rooli porvarillisen naisliikkeen ja työväestön äänioikeusliikkeen välimaastossa kertoo paitsi hänen omasta poliittisen paikan etsinnästään, myös liberaalien porvarisnaisten kiihkeästä pyrkimyksestä lujittaa naisten keskinäistä solidaarisuutta länsimaisen, jo sukupuolittuneen kansalaisuuden saavuttamiseksi.

Suomessa rajalinja naisten porvarillisen äänioikeusliikkeen ja sosialistivetoisen yleisen äänioikeusliikkeen välillä muodostui kuitenkin poikkeuksellisen jyrkäksi siksi, että vanhakantaisesta säätyedustuksesta johtuen kaikkien naisten lisäksi myös valtaosa miehistä oli vailla äänioikeutta. Kun koko väestöstä vain noin kahdeksan prosenttia kuului äänioikeutettujen piiriin, äänioikeuden radikaaliin laventamiseen tähtäävä vaatimus kohtasi nopeasti kaikupohjaa myös muissa kuin sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen sitoutuneissa väestöpiireissä.

Joukkovoiman kasvua yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden taakse vauhditti työväenliikkeen ohella erityisesti raittiusliike. Valtakunnallinen keskusjärjestö, Raittiuden Ystävät, pysytteli tosin johtotasolla erossa äänioikeusliikkeestä aina 1900-luvun alkuun asti. Työläis- ja naisvoittoisen jäsenkuntansa kautta sillä kuitenkin oli merkittävä rooli sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden lanseeraamisessa yleiseen tietoisuuteen että myöhemmin suurlakon joukkopainostuksessa radikaalin uudistuksen läpiviemiseksi.

Asetelma oli omiaan häivyttämään äänioikeuskysymyksen sukupuoliluonnetta ja heikentämään porvarillisen naisliikkeen argumenttivoimaa. Niinpä sisaruusrintaman yhdistämiseksi suunniteltu kokouskin joulukuussa 1904 tuotti päinvastaisen tuloksen. Sen sijaan että tapaaminen olisi koonnut naiset sukupuolittuneen erillisvaatimuksen taakse, siitä muodostui kahden rintaman aggressiivinen välienselvittely, jossa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus nostettiin näkyvästi porvarillisen naisliikkeen äänioikeustavoitteen vastavaatimukseksi.

Kun siis etenkin angloamerikkalaisissa maissa 1900-luvun alussa voimistunut kamppailu naisten äänioikeudesta kulminoitui vaatimukseen valtiollisen äänioikeuden avaamisesta naisille samoilla ehdoilla kuin miehillä jo oli, Suomessa demokratia- ja siihen liittyvä kansalaisuuskeskustelu käytiin toisessa järjestyksessä. Äänioikeusolojen vanhakantaisuudesta johtuen sekä miesten että naisten kansalaisoikeuksien laajentaminen nousi samanaikaisesti poliittiseen polttopisteeseen ja ratkaisua tilanteeseen alettiin yhä kiihkeämmin etsiä molemmat paineet samanaikaisesti laukaisevasta radikaalista kokonaisuudistuksesta. Tämän mallin muotoilussa nimenomaan sukupuolittain eriytymättömät kansanliikkeet ottivat johtavan roolin ja viralliset poliittiset instituutiot seurasivat viiveellä jäljessä.

Asetelman omalaatuisuus tuli selvästi näkyviin vuoden 1904-1905 valtiopäivien kokoontuessa ja ryhtyessä käsittelemään äänioikeuden ratkaisuun liittyviä anomuksia – joista neljä koski naisten vaalioikeutta – sekä senaatin äänioikeuden laajentamiseen porvaris- ja talonpoikaissäädyissä tähtäävää esitystä. Kuvaavaa on, että vaikka yhdessäkään anomuksessa enempää kuin senaatin esityksessä ei puhuttu yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta saati yksikamarisesta eduskunnasta, käydyissä keskusteluissa vaatimukset nousivat jo voimakkaasti esiin. Valtiopäivälaitoksen luonnetta perusteltiin nyt myös uusin argumentein. Sitä kuvattiin kansantahtona, jonka kaikkien puolien – naiset mukaan lukien – tuli eduskunnassa olla yhtäläisesti edustettuina. Toisaalta äänioikeusrajoituksia puoltavissa kannoissa puhuttiin avoimesti saavutetuista oikeuksista, jotka vaarantuisivat jos ”luokkaetuihin” pohjaavalla uudistuksella toteutettaisiin täysi demokratia.

Käsittelyn alkaessa huhtikuussa 1905 poliittinen ilmapiiri oli äärimmäisen kiihottunut. Kansanjoukot liikehtivät levottomasti ja uhkaava mieliala voimistui, kun aatelis- ja porvarissäädyt kieltäytyivät perustuslaillisten jarrutustaktiikkaan vedoten ottamasta äänioikeusesitystä käsiteltäväkseen. Talonpoikais- ja pappissäädyn ratkaisua odottavat mielenosoittajat piirittivät säätytalon ja ottivat täten ulkoparlamentaarisesti haltuunsa sen poliittisen tilan, johon heillä ei ollut virallista pääsyä.

Molemmissa säädyissä naisten äänioikeus synnytti vilkkaan keskustelun, samoin äänioikeuden laajentaminen yleiseksi ja yhtäläiseksi. Käytetyistä puheenvuoroista henki voimakas halu kattavan demokraattisen uudistuksen toteuttamiseksi. Ongelmaksi muodostui kuitenkin, miten sovittaa yhteen naisten äänioikeus ja varallisuussensusten poistaminen. Valiokunnan mietintö antoi mahdollisuuden edelliseen mutta säilytti jälkimmäisen. Ståhlbergin ja Mikkolan perustuslakivaliokunnan mietintöön jättämä vastalause puolestaan antoi miehille täydet kansalaisoikeudet mutta piti äänioikeuden sukupuolisidonnaisuuden ennallaan.

Pappissääty ei katsonut molempien uudistusten toteuttamista samaan aikaan mahdolliseksi, vaan hyväksyi länsimaisen mallin mukaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden laajentamisen ensin miehiin. Naisten äänioikeuden sääty uskoi seuraavan pian perässä. Talonpoikaissääty sen sijaan yhdisti Ståhlbergin ja Mikkolan vastalauseeseen sekä naitujen että naimattomien naisten äänioikeuden, mutta rajasi heidät vaalikelpoisuuden ulkopuolelle – tosin voimakkaiden vastalauseiden saattelemana. Ratkaisullaan konservatiivisena pidetty talonpoikaissääty astui täten ensimmäisenä ratkaisevan askeleen luokka- ja sukupuolirajat ylittävän demokratian suuntaan.

Huhtikuun 1905 hektiset hetket olivat siis suurlakkotapahtumien eräänlainen esinäytös. Ne osoittivat, että mielipidetasolla tuntuvat valmiudet demokraattisen eduskuntauudistuksen toteuttamiseen olivat jo ennen lakon puhkeamista olemassa. Samoin ne osoittivat, että naisten äänioikeus oli parlamenttitasolla suorittanut jo ennen suurlakkoa ensimmäisen suuren läpimurtonsa, ei kuitenkaan erilliskysymyksenä vaan erottamattomassa yhteydessä demokratian luokkarajat ylittävään laajentamiseen. Mielialojen nopeaa kääntymistä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kannalle osoittaa myös se, että Sosialidemokraattisen puolueen lisäksi Suomalainen puolue otti vaatimuksen jo kesällä 1905 ohjelmaansa. Tätä taustaa vasten on luonnollista, että suurlakon puhjetessa loka-marraskuun vaihteessa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sukupuoleen katsomatta yhdisti joukkotoimintaan jo tottuneet kansanjoukot siihen vallankumousta lähentelevään liikehdintään, jonka lopputuloksena oli demokratian radikaali läpimurto.

Kirjallisuus ja lähteet

  • Alfthan, Märta von: 1965. Sju årtionden med Unioni Naisasialiitto Suomessa r.y. Unionen Kvinnosaksförbund i Finland r.f. Söderström, Helsingfors.
  • Innala, Aune: 1967. Suomen naisen alkutaival lainsäätäjänä. Kirjayhtymä, Joensuu.
  • Jussila, Osmo: 1979. Nationalismi ja vallankumous venäläis–suomalaisissa suhteissa 1899–1914. Helsinki.
  • Kilpi, Sylvi-Kyllikki: 1953. Suomen työläisnaisliikkeen historia. Kansankulttuuri Oy, Helsinki.
  • Kurki, Hannele: 1986. Naisten äänioikeus 80 vuotta. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan monisteita 1/1986.
  • Mustakallio, Sinikka: 1988. Suomalaisen naisen vapaushistoria. Helsinki.
  • Perttilä, Mikko: 1984. Naisten poliittisen äänioikeuden toteuttaminen. Teoksessa Päivi Setälä (toim.), Naiskuvista todellisuuteen. Tutkimusnäkökulmia historiaan. Yliopistopaino, Helsinki. Puoli vuosisataa naisasiatyötä. Suomen Naisyhdistyksen 50-vuotisajuhlajulkaisu. Suomen Naisyhdistys, Helsinki 1943.
  • Rajainen, Maija: 1978. Maamme varhaisimman järjestäytyneen naisliikkeen suhtautuminen kirkollisiin kysymyksiin. Teoksessa Markku Heikkilä (toim.), Aate ja yhteiskunta: Mikko Juvalle omistettuja tutkielmia. Otava, Helsinki. 1959. Yleiset äänioikeusteoriat ja naisten äänioikeusliike Suomessa. Historiallinen Aikakauskirja, Helsinki.
  • Seitkari, O.: 1958. Eduskuntalaitoksen uudistus 1906. Suomen Kansanedustuslaitoksen historia V. Eduskunta, Helsinki.
  • Sulkunen, Irma: 1997. Naisten äänioikeus meillä ja muualla. Teoksessa Eeva Ahtisaari et al. Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Helsinki, Eduskunnan kirjasto. 1987. Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds ja Henrik Stenius (toim.), Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki. 1986. Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
    Tuominen, Uuno 1964. Säätyedustuslaitos 1880-luvun alusta vuoteen 1906. Teoksessa Suomen Kansanedustuslaitoksen historia III. Eduskunta, Helsinki.

 


Suurlakko 1905. Helsingin Senaatintorilla odotetaan manifestia. Museoviraston kuva-arkisto.