Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Holhouksenalaisuudesta koulutetuksi ja vapaaksi kansalaiseksi

Saara Tuomaala

1800-luvun lopulla yhteiskunta ja elämäntapa joutuivat Euroopassa ja länsimaissa murrokseen. Kristillinen maailmankuva alkoi murtua ja tilalle tuli ainakin osittain tieteellinen. Vanha sääty-yhteiskunta oli murenemassa, tilalle astui luokkayhteiskunta. Sen keskeisenä synnyttäjänä olivat teollistuminen ja kaupungistuminen. Maaseudulta suuntautui muuttoliike paitsi kotimaisiin kaupunkeihin ja teollisuusyhdyskuntiin, myös merten yli muihin maanosiin. Teollistumisen myötä ja sen kerrannaisvaikutuksina eurooppalaisten elintaso alkoi kohota. Markkinatalouden syntyessä elinkeinot laajenivat ja vapautuivat, eikä maatalous ollut enää ainoa varteenotettava elinkeino kansan enemmistölle. Samaan aikaan yhteiskunta politisoitui. 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat vahvojen aatteiden, ideologioiden ja poliittisten liikkeiden syntymisen ja vaikutuksen aikaa, joista Suomessa olivat voimakkaimmat suomalaiskansallinen liike ja sosialismi. Sen sijaan liberalismi, jonka vaikutus on ollut vahva länsimaissa ja erityisesti kaupunkimaisen elämäntavan ja arvomaailman luomisessa, jäi Suomessa vähemmän merkittäväksi. Sillä oli kuitenkin vaikutusta naisten laillisten oikeuksien saavuttamisessa ja henkilökohtaisten vapauksien laajentamisessa. Näihin poliittisiin liikkeisiin liittyi naisasialiike.

Toinen, kaikkiin poliittisiin liikkeisiin kytkeytyvä piirre oli koulutuksen ja sivistyksen ymmärtäminen avaimeksi uuden, edistyvän yhteiskunnan ja kansakunnan luomiseksi. Sivistyksen ja koulutuksen tuli olla ennen kaikkea suomenkielistä ja suomalaista, kansallista. Vailla valtaa oleville ihmisryhmille – talonpoikaiselle rahvaalle, työväestölle ja naisille – ryhdyttiin vaatimaan koulutusta ja kansalaisoikeuksia demokratian nimissä vähitellen yhä äänekkäämmin. Kyseessä oli sääty-yhteiskunnassa alisteisessa asemassa olleiden ihmisryhmien yksilöllistyminen ja itsenäistyminen, johon liittyi modernin ihmiskuvan synty ja elämäntavan omaksuminen. Naisten asemaa koskeva muutos alkoi näkyä julkisissa keskusteluissa, julistuksissa ja vaatimuksissa sekä vähitellen laajenevasti myös poliittisessa päätöksenteossa. Muutosta haluavien naisten ja heitä kannattavien miesten mielestä sukupuolet oli luotu tasa-arvoisiksi, siksi heille tuli saada yhtäläiset oikeudet elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. Nämä 1800-luvulla alkaneet yhteiskunnalliset, taloudelliset ja poliittiset prosessit jatkuivat ja voimistuivat 1900-luvun alussa.

1800-luvun alkupuolella Suomeen perustettujen yksityisten tyttökoulujen rinnalle tulivat 1840-luvulla valtiolliset ruotsinkieliset tyttökoulut Turkuun ja Helsinkiin. Tyttökoulut oli rajattu aluksi säätyläistytöille, eikä niissä ollut mahdollisuutta opiskella ylioppilaaksi eikä siten jatkaa opintoja yliopistossa. Vuoden 1856 oppikoulujen koulujärjestys määräsi, että ”kouluun ei oteta kuin sellaisia oppilaita, joiden kasvatus ja tavat ovat nuhteettomat ja joiden seurassa seurustelua ei voi millään tapaa pitää vahingollisena muille koulussa oleville kunnia-arvoisten ja sivistyneitten vanhempien tyttärille”. Käytännössä tämä rajasi oppikoulun käynnin säätyläistytöille. Vuonna 1864 aloitti Jyväskylässä toimintansa tytöille tarkoitettu yksityinen oppikoulu. 1800-luvun lopulla valtion tyttökoulujen rinnalle tulivat jatkoluokat, jatko-opistot ja yhteiskoulut, jotka mahdollistavat tyttöjen koulutuksen ylioppilaiksi. Vuodesta 1882 alkaen naiset saivat laillisen oikeuden opettaa tyttöjen oppikouluissa, kuitenkin ilman virkaoikeutta.

Vuonna 1863 perustettiin Jyväskylään kansakoulunopettajaseminaari, johon tuli osasto myös naisille. Viisitoista naisopiskelijaa aloitti opiskelunsa, joista yksi ei ollut säätyläinen. Miehistä sen sijaan suurin osa köyhistä oloista ilman taustakoulutusta. Vuodesta 1889 alkaen naiset saivat itse opettaa seminaareissa, kuitenkin vain naisopiskelijoita. Kansakoulun opettajien opinnot olivat samat naisille ja miehille, mutta palkkaus oli miehillä parempi. Vuoden 1866 yleinen kansakouluasetus vapaaehtoisen perusopetuksen antamisesta koski myös naisia.

Laki 25 vuotta täyttäneen naimattoman naisen täysivaltaisuudesta säädettiin vuonna 1864. Holhouksenalaiseksi sai silti jäädä, jos sitä itse halusi. Naimisissa olevat naiset jäivät automaattisesti miehensä edusmiehisyyden alaisiksi. Tällä oli oikeus vaimon palkkatuloihin ja jollei avioehtoa ollut, myös omaisuuteen. Naimattomien naisten täysivaltaisuuteen liittyi taloudellinen itsenäisyys, joka toteutui asteittain: jo 15-vuotias sai hallita palkkatulojaan ilmoituksellaan ja 21-vuotias sai hallita omaisuuttaan anomuksella tuomioistuimelle. Samalla tyttären oikeus päättää itse avioliitostaan tunnustettiin keisarillisella asetuksella. Se merkitsi naittajajärjestelmän lakkauttamista, mutta tytärtä kehotettiin jatkossakin puolisoa valitessaan kuuntelemaan vanhempien mielipidettä. Vuoden 1864 laki naimattomien naisten täysvaltaisuudesta ja itsenäisyydestä helpotti erityisesti säätyläisperheiden elatusvelvoitteita, sillä naimattomia naisia oli huomattava määrä ja heidän elättämistään pidettiin kasvavana yhteiskunnallisena ja taloudellisena ongelmana. Naimattomien naisten täysivaltaisuus toteutui muissa Pohjoismaissa hieman aikaisemmin: Tanskassa 1857, Islannissa 1861, Norjassa 1845/1863 ja Ruotsissa 1858/1863/1864. Myös useissa muissa Euroopan maissa naimattomien täysivaltaisuus oli toteutunut, Venäjällä jo Katariina Suuren aikana koskematta kuitenkaan laajaa maaorjaväestöä. Suomessa naimattomien naisten holhousikä laskettiin vuonna 1898 21 vuoteen eli yhdenvertaiseksi miesten kanssa

Ensimmäinen naisylioppilas oli helsinkiläisen kauppiasperheen tytär Marie Tschetschulin vuonna 1870. Hän seurasi jonkin aikaa opetusta yliopistossa, joka sallittiin naisille erivapaudella samana vuonna. Naisylioppilaiden määrä nousi 1890-luvulla ja vuosisadan vaihteessa tyttöjä oli yhteiskoulujen ylioppilaista jo 65%. Tyttöjen oppikoulujen opetussuunnitelmaa uusittiin 1906, jolloin tyttöjen oppikoulun keskikouluaste tehtiin 6-vuotiseksi, kun se pojilla oli 5-vuotinen. Ylimääräinen kouluvuosi lisättiin keskikouluasteeseen 1915. Syynä oli yleiseurooppalaiseksi huolenaiheeksi noussut tyttöjen liikarasitus, joka uhkaisi tulevien äitien terveyttä ja siten kansakuntien perimää. Uhkaa pyrittiin poistamaan tyttöjen eriytetyillä, ”helpotetuilla” ja käytännönläheisillä opetussuunnitelmilla, jotka sisälsivät liikunnan ja terveyskasvatuksen lisäksi kotitalousaineita ja käsitöitä. Vuotta pitempää opetusta toteutettiin valtion tyttökouluissa, sen sijaan ei yksityisissä oppikouluissa, jotka olivat usein yhteiskouluja. Nimenomaan yhteiskoulujen myötä tyttöjen oppikoulunkäynti lisääntyi huomattavasti, ohittaen poikien määrän ensi kerran 1910-luvulla. Ensimmäiset naisylioppilaat valmistuivat vasta 1909 valtiollisista kouluista Helsingin Suomalaisesta Tyttökoulusta ja Svenska Fruntimmerskolan i Helsingfors -koulusta.

Naiset, jotka ”halusivat antautua lääkärinkutsumusta noudattamaan, saivat käyttää hyväkseen opetusta” yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa jo 1871. Rosina Heikel valmistui Pohjoismaiden ensimmäiseksi naislääkäriksi erityisluvalla 1878. Naiset saivat Suomessa vuonna 1897 oikeuden toimia lääkäreinä. Emma Irene Åström valmistui ensimmäisenä naisena filosofian kandidaatiksi ja promotoitiin maisteriksi 1882 Helsingin yliopistossa. Naiset alkoivat tulla opiskelemaan yliopistoon erivapaudella erityisesti 1890-luvulla. Vuonna 1897 heidät hyväksyttiin virallisiksi jäseniksi osakuntiin, joissa heidän läsnäolonsa ajateltiin jalostavan ”karkeaa ja raakaa” toverielämää. Ensimmäinen väitellyt suomalaisnainen oli kirurgi Karolina Eskelin 1895. Akateemisissa jatko-opinnoissa naiset etenivät lääketieteen ohella ensimmäiseksi historiassa, josta Tekla Hultin väitteli naispuoliseksi filosofian tohtoriksi 1896. Ensimmäinen naisdosentti ja yliopisto-opettaja oli Alma Söderhjelm, joka nimitettiin Åbo Akademin ylimääräiseksi yleisen historian professoriksi vuonna 1927.

Naisylioppilailta vaadittu vapautus sukupuolestaan poistettiin 1901, jolloin Helsingin yliopiston läsnäolevista opiskelijoista oli naisia lähes 14% ja 1920-luvulla jo kolmasosa. Tosin yliopiston laitoksille jätettiin oikeuksia rajoittaa naisopiskelijoiden osallistumista opetukseen. Naisopiskelijat eivät kuitenkaan jatkaneet akateemisessa tutkimuksessa, opetuksessa tai hallinnossa, sillä heidän uransa kilpistyi paitsi asenteisiin aluksi myös virkamies- ja esteellisyyssäännöksiin. Yliopistovirat avautuivat naisille 1916. Valtiollisiin virkoihin naiset saivat Suomessa laajat oikeudet vuodesta 1926. Naistohtoreiden määrä alkoikin lisääntyä varsinaisesti vasta 1930-luvulla, jolloin se viisinkertaistui vuosikymmenessä. Vuosina 1930-1940 naisten osuus väitelleistä oli 7,5%.

Naimisissa olevien naisten oikeusturvaa ja taloudellista asemaa parannettiin asteittain. Vuoden 1868 avioehtouudistus antoi naiselle oikeuden erottaa omaisuutensa miehen omaisuudesta. Hän sai tehdä itse avioehtosopimuksensa ilman naittajaa. Senaatin antamalla asetuksella vaimo saattoi konkurssin uhatessa anoa suojelua omalle omaisuudelleen. Vuoden 1878 perintölaissa säädettiin sekä maaseudulle että kaupunkeihin tasa-arvoinen perimysoikeus. Vuoden 1879 elinkeinoasetus vapautti rahvaan naiset ja miehet palveluspakosta sekä naiset työnteon esteistä. Aviovaimo ja holhouksessa pysyvä naimaton nainen saattoivat tehdä myös töitä edusmiehen suostumuksella. Vuoden 1889 laki salli vaimon hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan, mikäli tehtiin erillinen avioehto. Ensimmäinen neljän viikon äitiysloma naisille myönnettiin teollisuustyössä vuonna 1917. Naimisissa oleville naisille sallittiin oikeus solmia työsopimuksensa itsenäisesti, ilman aviomiehen suostumusta vuonna 1922.

Vaimo vapautui miehensä edusmiehisyydestä vuonna 1930 voimaan tullessa avioliittolaissa. Uudistusta oli vaikea saada läpi, huolimatta erityisesti naisasianaisten ja -poliitikkojen vuosikymmeniä jatkuneesta ponnistelusta avioituneiden naisten laillisen itsenäisyyden puolesta. Vuoteen 1930 saakka poliittisesti ja ammatillisesti täysivaltaiset naiskansalaiset, jopa toimiessaan kansanedustajina, virkanaisina ja tohtoreina olivat yksityiselämässään ja perhe-elämässään miehensä edusmiehisyyden alaisia eli rinnastettavissa osittain alaikäisiin lapsiinsa. Samalla päättyi suomalaisnaisten julkiseen ja yksityiseen kansalaisuuteen sisältynyt kaksijakoisuus ainakin juridisella tasolla.

Kirjallisuus ja lähteet

  • Aromaa, Vuokko et al. (toim.): 1994. Naisen elämä. Mistä on pienet tytöt tehty, mistä tyttöjen äidit. Otava, Helsinki.
  • Katainen, Elina – Kinnunen, Tiina – Packalén, Eva – Tuomaala Saara (toim.): 2005. Naiset historiankirjoittajina. Akateeminen marginaali ja uuden tiedon tuottaminen. Teoksessa Elina Katainen et al. (toim.), Oma pöytä. Naiset historian kirjoittajina Suomessa. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, s.11-49.
  • Finlands svenska kvinnoförbund (ed.): 1929. Landsmarks on Finnish women’s Road to Suffrage and Equal Citizenship. Helsingfors.
  • Letto–Vanamo, Pia (toim.): 1991. Suomen oikeushistorian pääpiirteet. Sukuvallasta moderniin oikeuteen. Gaudeamus, Helsinki.
  • Manninen, Merja – Setälä, Päivi (ed.): 1990. The Lady with the Bow. The Story of Finnish Women. Helsinki, Otava.
  • Milestones for Women in Finland: 2005. Virtual Finland -website. http://virtual.finland.fi/netcomm/news/showarticle.asp?intNWSAID=25731.
  • Pylkkänen, Anu: 1990. Puoli vuodetta, lukot ja avaimet. Nainen ja maalaistalous oikeuskäytännön valossa 1660-1710. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki.