Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

ETUSIVU JULKAISUT VAALITILASTOT ASIANTUNTIJAT PALAUTE PRESS LINKIT

Sukupuolten tasa-arvo ja monikultuurisuus: kansakunnan rakentamisen kaksiselitteiset ainekset [1]

Salla Tuori

Johdanto

Miten "tasa-arvo" ymmärretään ja miten sitä toteutetaan "monikulttuurisissa" yhteyksissä? Onko näiden kahden käsitteen välillä kitkaa, kuten joskus väitetään? Politiikan tutkijan Anne-Maria Hollin mukaan (2003: 19) sukupuolten tasa-arvo tuntuu muotoutuneen käsitteeksi, jonka päätehtävänä on ylläpitää tunnetta "meistä" kansallisena yhteisönä. Tämän artikkelin lähtökohtana käytetään feministisiä analyyseja siitä, miten tasa-arvon diskurssit ja politiikat on Suomessa sisällytetty kansallisiin diskursseihin. Kohdistan huomioni tasa-arvon ja monikulttuurisuuden välisiin yhteyksiin "kansakunnan" muovaamisessa. Pyrin antamaan oman panokseni keskusteluun monikulttuurisuuden ja feminisimin mahdollisesta yhteensopivuudesta tai -sopimattomuudesta analysoimalla miten tasa-arvoa käytetään toiseuden luomiseen Suomessa. Tasa-arvon ja monikulttuurisuuden välisestä suhteesta käydään keskustelua yleisesti sekä akateemisissa että muissakin yhteyksissä (siitä lisää esim. Okin 1999, Fisher 2004, Saharso 2003).

Monet tasa-arvodiskursseja Suomessa tarkastelleet tutkijat ovat todenneet, että edistynyttä sukupuolten välistä tasa-arvoa kuvataan usein olennaisesti suomalaisena ilmiönä (Koivunen 2003, Holli 2003, Holli et al. 2002, Lempiäinen 2002). Kirsti Lempiäinen (2002: 24) on kutsunut sitä suomalaisen tasa-arvon "agraarijuuriksi", mikä viittaa ajatukseen taloudellisesti köyhästä menneisyydestä, jolloin naiset ja miehet työskentelivät rinta rinnan. Käsitys edistyneestä tasa-arvosta ei sinänsä ole ainutlaatuista Suomelle; sukupuolten tasa-arvoa pidetään kansallisena ominaisuutena monessa muussakin maassa, esimerkiksi Ruotsissa (vrt. Carbin ja Holli 2002) ja Ranskassa (Raevaara 2005). Siinä missä sukupuolten välistä tasa-arvoa ajatellaan jonain sellaisena, joka "meillä on" ja joka on "osa meitä", monikulttuurisuus ymmärretään "ulkopuolelta tulevana elementtinä" (Clarke 1999: 36). Ajatus monikulttuurisuudesta ulkopuolelta tulleena poliittisena haasteena luo kuvan alunperin homogeenisesta, nyt staattisesta ja yhtenäisestä kansakunnasta (Hall 2000, Wahlbeck 2003).

Tässä artikkelissa analysoin monikulttuurisuuden ja tasa-arvon muotoutumista kansalaisjärjestöpohjaisessa, ESR:n (Euroopan Sosiaalirahaston) rahoittamassa naisprojektissa. Kutsun projektia tässä yhteydessä "Keittiöksi". Tein vuosina 2002 - 2004 osallistuvaa etnografista tutkimusta, jonka aiheena oli monikulttuurinen naispolitiikka Suomessa. Sen lisäksi, että osallistuin Keittiö-projektin jokapäiväiseen työhön, kävin myös erilaisissa seminaareissa, jotka käsittelivät monikulttuurisuutta. Tämä kirjoitus on osa laajempaa etnografista tutkimusta, mutta se pohjautuu erityisesti yhteen Keittiön tuottamaan tekstiin. Analysoin tekstiä diskurssianalyysin avulla. Materiaalina on käytetty asiakirjaa, joka kertoo yhteenvedonomaisesti projektin tuloksista. Keittiö-projektin virallinen tavoite ja samalla rahoituksen peruste oli luoda malli, joka voitaisiin valtavirtaistaa julkisen ja yksityisen sektorin laitoksissa. Tässä artikkelissa analysoimani asiakirja on yksi versio tuosta mallista. Se ei ole lopullinen yhteenveto projektin tuloksista eikä se anna kaikenkattavaa kuvaa projektissa tehdystä työstä. Asiakirjan voidaan ennemminkin sanoa heijastavan kansakuntaa ja toiseutta käsitteleviä keskusteluja, joita on käyty suomalaisessa monikulttuurisuudessa.

Tekstin laatimisessa on siis ajateltu erityisesti EU:n politiikkaa, ja sillä on aivan erityinen tarkoitus: projektissa hankittujen kokemusten jakaminen. Valtavirtaistaminen on käsite, joka on tullut tutuksi varsinkin EU:n kautta. Keittiö-projektia rahoittavan ESR:n mukaan valtavirtaistaminen on:

Ohjelmassa edellytetään yksittäisiltä hankkeilta lisäksi "kykyä ja halukkuutta yhteistyöhön kansallisella ja kansainvälisellä tasolla" (ibid: 59). Tällaisilla vaatimuksilla on erityisiä seurauksia kansalaisjärjestötyölle. Se, että projektin on kyettävä yhteistyöhön eri tasoilla, vaikuttaa muun muassa siihen, minkälaisia lausuntoja voidaan antaa tai miten puhua ja kirjoittaa monikulttuurisuudesta, rasismista tai suomalaisuudesta vaarantamatta yhteistyötä kaupungin edustajien tai rahoittajien kanssa. Yhteistyövaatimus kuuluu osana rahoitukseen, ja se vaikuttaa mahdollisuuteen saada rahoitusta myös tulevaisuudessa.

Osallistu monikulttuurisen sopan keittämiseen!

Kolmivuotisen työn tuloksena Keittiö-hankkeessa luotiin malli, eli kokoelma hyviä käytäntöjä EU-termein ilmaistuna. Hankkeen tavoitteena on parantaa maahanmuuttajanaisten työllistymistä. Hankkeessa luodun mallin nimeksi annettiin "Reseptejä monikulttuurisen Suomi-sopan keittämiseen". Nimivalinta on mielenkiintoinen. Yleisellä tasolla se heijastaa tapaa, jolla monikulttuurisuus usein kotoistetaan "muiden" kuluttamiseen ruoan, musiikin ja vastaavien kulttuuristen tuotosten kautta sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti (vrt. hooks 1992, Ahmed 2000, Hage 1998). Reseptien tarjoaminen monikulttuurista Suomea varten antaa ymmärtää, että hankkeessa pystytään antamaan tarkat ohjeet toimivan monikulttuurisuuden luomiseen. Monikulttuurisuus ei siis ole sopan keittoa vaikeampaa. Näennäinen yksinkertaisuus on tärkeää valtavirtaistamisen ja hyvien käytäntöjen näkökulmasta (hyvistä käytännöistä enemmän myöhemmin), sillä reseptikokoelman on tarkoitus olla myös kaupungin ja muiden viranomaisten mieleen. Yhteistyöhenkeä (Equal 2001: 59) edellyttävä toimintaympäristö jättää ylipäätään vähemmän tilaa hankalille diskursseille, jotka voisivat esimerkiksi kyseenalaistaa yhteiskunnan "suomalaisuuden" käsitteitä. Ei pidä myöskään unohtaa "sopan" vertauskuvallista merkitystä sotkuisena ja hankalana tilanteena. Helppouden ja sotkuisuuden välinen jännite on tässä tapauksessa merkittävä. Prosessi saattaa vaikuttaa helpolta, mutta tulos on tietyssä määrin epävarma: millaista keittoa oikeastaan keitämme – ja kenelle?

Yksi versio resepteistä esiteltiin seuraavasti:

Haluaisin ensinnäkin kiinnittää huomiota työnjakoon. Sana keittäjä viittaa keittoon, mutta myös henkilöön, usein naiseen, joka työskentelee kokin alaisuudessa, varsinkin suurkeittiöissä (esimerkiksi kouluissa). Esittelyn kirjoittaja kertoo keittäjien olevan maahanmuuttajaoppaitamme, mikä oletettavasti sulkee kirjoittajan itsensä ryhmän ulkopuolelle. Viittaus oppaisiimme antaa kirjoitukselle holhoavan sävyn. Se, että keittäjiksi on nimetty maahanmuuttajaoppaat (koko Keittiö-ryhmän sijaan), voidaan tulkita arvostuksena keittäjien tekemälle työlle: heidän ammattitaitonsa ansiosta voimme keittää monikulttuurista soppaa. Toisaalta sen voi myös ajatella tarkoittavan, että muutos, monikulttuurisen yhteiskunnan luominen, jää maahanmuuttajanaisten harteille. Lopuksi sanamuoto vahvistaa myös, että monikulttuurisuudessa on kyse "toiseudesta". Maahanmuuttajanaiset nähdään monikulttuurisuuteen olennaisesti liittyvien erojen lähteenä (katso Fortier 2005). Valtavirtaistamisen hengen mukaisesti sopan syömme "me kaikki".

Huolimatta siitä, että reseptit tuntuvat vaivattomilta, ainekset eivät ole. Sukupuolten tasa-arvo, omien vahvuuksien ja kykyjen tunnistaminen sekä ruohonjuuritason viisaus ovat kaikki monimutkaisia, hieman epämääräisiäkin kysymyksiä, joista tehdään houkuttelevampia viittauksella monimuotoisuuden tuomaan "mausteeseen". Kuten Bell Hooks kirjoittaa, toiseuden hyödykkeistäminen on ollut menestys, koska se on tarjonnut uutta mielihyvää, joka on normaalia tekemistä ja tuntemista intensiivisempää ja tyydyttävämpää. Hyödykekulttuurissa etnisyys muuttuu mausteeksi, joka terästää valkoisen valtavirtakulttuurin tylsää makua (1992: 21). Voidaan sanoa, että epämääräisyys on tapa rakentaa Suomen kansakunta määritelmän mukaisesti tilaksi, joka suosii sujuvaa, myötämielistä kulttuurista vuorovaikutusta. "Mausteiden" tuoma väri näkyy myös siinä, että Suomi ja suomalaisuus ymmärretään valkoisina.

Malli sisältää kahdeksan reseptiä. Jotkin niistä kuvaavat Keittiö-projektissa kehitettyjä organisaatiomuotoja, toiset puolestaan hankkeessa keskeisinä työkaluina käytettyjä käsitteitä, kuten "valtaistuminen", "sukupuolitietoisuus", "kulttuuritietoisuus" ja "tasa-arvovalmennus". Olen valinnut artikkeliini tarkasteltavaksi erityisesti tasa-arvovalmennuksen. Olen sen avulla halunnut käsitellä tarkemmin kysymyksiä, joita olen esittänyt käsitteiden "kansakunta" ja "tasa-arvo" välisistä yhteyksistä monikulttuurisissa ympäristöissä.

Tasa-arvo suomalaistumisen osana

Tasa-arvovalmennusreseptin tavoitteena on "tasa-arvo kaikkien Suomessa asuvien naisten ja miesten välillä". Tässä ilmauksessa tasa-arvo asetetaan naisten ja miesten välille, ja molempia ryhmiä käsitellään erillisinä ja yhtenäisinä. Ne eroavat toisistaan ainoastaan sukupuolen osalta. Tämä on suomalaiselle tasa-arvokeskustelulle tyypillinen piirre (katso Honkanen 2003). Tasa-arvo ymmärretään myös kysymyksenä oikeuksista, jolloin reseptin kuvailema tasa-arvo "mahdollistaa naisten ja miesten yhtäläiset oikeudet sekä mahdollisuudet  toteuttaa itseään ja henkilökohtaisia vahvuuksiaan sekä tehdä itsenäisiä valintoja. Näitä ei rajoita sukupuoli vaan ihmisenä oleminen". Tämä nostaa esiin kaksi erillistä kysymystä. Ensimmäinen liittyy yksilöllisyyden esittämiseen tasa-arvon keskeisenä elementtinä, mikä myös yhdistää tasa-arvon eurooppalaiseen/pohjoismaiseen sivistysprojektiin (Razack 2004). Toiseksi "tasa-arvo" (ideaalina) käsitetään ei-vallan tilaksi. Tämä on ollut selkeästi nähtävissä myös feministisessä tasa-arvotutkimuksessa, jossa epähierarkkisia suhteita miesten ja naisten välillä korostava "tasa-arvon" tila on se ideaali, jota "me" tuloksetta tavoittelemme (Honkanen 2003). Jos tasa-arvo ymmärretään ei-valtana, tästä seuraa, että epätasa-arvo on tavallaan joukko huonoja käytäntöjä (Ahmed 2004), jotka voidaan korvata hyvillä. Sara Ahmed (2000) nojautuu poststrukturalistiseen ajatusmalliin, jonka mukaan valta muokkaa subjekteja (esim. Butler 1990). Ahmed kirjoittaakin, että sukupuolitetut ja rodullistetut valtasuhteet mahdollistavat "meidän" olemassaolon, emmekä "me" niin ollen voi purkaa tai poistaa kyseisiä suhteita omien tekojemme avulla. Sukupuolten tasa-arvoon suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että ei-vallan tilasta kuvittelemisen sijaan tulisikin tarkastella sukupuolitettuja ja rodullistettuja asemia. Toisin sanoen tasa-arvon mieltäminen ei-vallaksi viittaa tiettyyn käsitykseen vallasta (valtana toisten ihmisten "yli") ja toisaalta kätkee sen, miten valtasuhteet muokkaavat sukupuolitettuja ja rodullistettuja subjekteja.

Tasa-arvovalmennuksen tavoitteet on määritelty seuraavasti:

Määritelmässä korostunut ilmaisu "maailma on erilainen naisille ja miehille – myös Suomessa" peilaa käsitystä Suomesta "lähes tasa-arvoisena maana". Se osoittaa myös, että reseptien kirjoittaja tiedostaa sukupuolten välisen tasa-arvon olevan muutakin kuin kansallinen menestystarina. Jos monikulttuurisuus ja sukupuolten tasa-arvo mielletään kansakunnan rakennushankkeen välttämättömiksi osasiksi, reseptit voidaan myös ymmärtää kansakuntaan kuulumisen ehtoina. Toisin sanoen yhteiskuntaan kuulumisen edellytyksenä on ymmärtää suomalainen tasa-arvo "ja siihen liittyvät historialliset ja poliittiset näkökulmat".

Kun otetaan huomioon, että Keittiö on kansalaisjärjestöpohjainen hanke, siinä on hämmästyttävän vähän (tai ei ollenkaan) kritiikkiä Suomea ja sen politiikka kohtaan. Tämä voidaan tulkita monella eri tavalla. Ensinnäkin se voi johtua valtavirtaistamisesta ja EU-rahoituksesta sekä tulevaisuuden rahoitusmahdollisuuksista. Toiseksi se voi johtua myös reseptien tavasta kuvitella Suomi "monikulttuuriseksi". Tässä mielessä tekstit voidaan tulkita performatiivisuuden teorian pohjalta (Butler 1990) sekä sen kannalta, millaisia väitteitä reseptit tekevät Suomesta tasa-arvoisena ja demokraattisena valtiona. Syyt voidaan kolmanneksi johtaa tavasta nähdä Suomi "naisystävällisenä" ja "lähes tasa-arvoisena" hyvinvointivaltiona. Jos valtio ymmärretään naisten liittolaisena ennemmin kuin vihollisena, ei sitä ole syytä kritisoida (Bergman 2002). Monet niin sanotut autonomiset naisliikkeet ovat historiallisesti toimineet yhteistyössä valtiollisten instituutioiden kanssa, harvemmin niitä vastaan (Bergman 2002). Läheiset suhteet valtioon ja yhteiskuntaan eivät ole tyypillisiä Suomessa vain naisliikkeelle, vaan ne ovat yleisemminkin suomalaisen yhteiskunnan piirre (Pulkkinen 2000). Suomea 1990-luvulla kohdanneen lamakauden jälkeen hyvinvointivaltio on tosin kokenut radikaaleja muutoksia, joiden seurauksena valtion naisystävällisyyttä on kyseenalaistettu (Julkunen 2002).

Resepteissä kuvattu sukupuolten tasa-arvo tuntuukin olevan lähinnä sellainen sukupuolijärjestys, joka on tyypillinen sekä Suomelle että muillekin Pohjoismaille. Tasa-arvossa ei ole niinkään kyse politiikasta tai jostakin, joka tulisi tehdä, vaan ennemminkin se on väite siitä, mitä me olemme (Holli 2003: 19). Tasa-arvovalmennuksessa onkin pitkälti kyse suomalaisen sukupuolijärjestyksen opettamisesta. Gail Lewisin mukaan (2005) väite kehittyneemmästä, tasa-arvoisemmasta sukupuolijärjestyksestä on olennainen osa "Eurooppaa" ja eurooppalaista sivilisaatiota. Näin ollen usko Suomessa lähes saavutetusta sukupuolten tasa-arvosta on osa Euroopasta muodostettua kuvaa modernina ja sivistyneenä alueena verrattuna takapajuisempiin seutuihin. Sukupuolten tasa-arvon diskurssit voidaan myös nähdä osana yritystä määritellä Suomi eurooppalaiseksi. Tasa-arvovakuuttelut voidaan tulkita toistuviksi toimiksi, joilla maa yrittää vakuuttaa itselleen eurooppalaisuuttaan. 

Se, että eurooppalaisuuden ohella korostetaan myös tasa-arvoa, on erityisen pohjoismainen ilmiö. Toki pohjoismaiden välillä on tässä sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia, ja viittaankin tässä Pohjoismaiden muotoutumiseen diskursiivisin keinoin kansakunniksi, joissa sukupuolten tasa-arvo ja sosiaalinen hyvinvointi ovat erityisen kehittyneitä. Tämän katsotaan olevan osoitus maiden edistyksellisyydestä (katso esim. Carbin & Holli 2002, Razack 2004). Ajatus Suomesta "melkein tasa-arvoisena" valtiona nousi pinnalle 1980-luvulla, jolloin sosiaalipolitiikassa päästiin muiden Pohjoismaiden tasolle (Julkunen 2002). Käsitys Suomesta kehittyneenä ja tasa-arvoisena maana näkyy erityisen selvästi viittauksissa muihin. "Muihin" voidaan laskea kuka tahansa Pohjoismaiden ulkopuolella, mutta reseptien viittaukset "kollektiivisiin kulttuureihin" sisältävät ajatuksen siitä, että "muut" tulevat todennäköisimmin koko (diskursiivisesti muodostetun) Euroopan ulkopuolelta.

Monikulttuurisen kansakunnan keittäminen

Reseptien ohjeet antavat ymmärtää, että maahanmuuttajat muuttuvat niiden avulla. Maahanmuuttajanaisista puhutaan samalla myös keittäjinä; he ovat siis vastuussa keitosta ja täten muutosagentteja. Lisäksi resepteissä maahanmuuttajanaiset ovat tiedon lähteinä,jotka antavat yksityiskohtaisia kuvauksia kulttuureistaan, oletettavasti suomalaista lukijakuntaa varten. Se, että monikulttuurisuutta kohti johtavan muutoksen on tarkoitus toteutua lähinnä yksittäisten maahanmuuttajien ja heidän "omakuvansa" kautta, johtaa huomion pois suomalaiselle yhteiskunnalle ja Keittiö-projektille tyypillisistä rodullistetuista ja sukupuolistetuista ideologioista ja rakenteista. Toisin sanoen monikulttuurisuuden rakentamisessa maahanmuuttajanaiset muuttuvat ja omaksuvat toiset tavat. Lisäksi he ovat vastuussa monikulttuurisuuden syntymisestä. Tällainen painotus viittaa sekä yksilölliseen että tahdonalaiseen valtakäsitykseen, mikä on tyypillistä uusliberaaleille kansakunnan ja kansalaisuuden käsityksille (Fortier 2005).

Monikulttuurisen Suomen rakennusresepteissä näkyy selvästi ajatus Suomesta hyvänä yhteiskuntana, jota leimaavat demokratia, sukupuolten tasa-arvo ja yksilöllisyys. Reseptien tarkoituksena on tehdä yhteiskunnasta monikulttuurinen kouluttamalla maahanmuuttajanaisia – ja joskus maahanmuuttajamiehiä – varsinkin "hylkäämään" heidän oma patriarkaalisemmaksi oletettu sukupuolijärjestys. Tämä muistuttaa Spivakin (1999: 291) huomiota siitä, miten imperialismin (tai globalisaation) kuvaa hyvän yhteiskunnan muovaajana leimaa ajatus naisesta objektina, jota on suojeltava hänen omiltaan. Paras tapa suojella maahanmuuttajanaisia näyttäisi tässä tapauksessa olla muuttaa heidät "meidän" kaltaisiksemme. Suomen esittäminen hyvänä yhteiskuntana voi olla strategisesti merkittävää rahoituksen kannalta: tärkeiksi asioiksi nousevat hyvässä hengessä työskentely ja näyttäytyminen houkuttelevana suomalaisille rahoittajille.

Monikulttuurisessa naispolitiikassa on mielenkiintoisia jännitteitä siirtymisen, muutoksen ja paikalleenjäämisen välillä. Keittiö-hankkeessa on nähtävissä selkeä muutosodotus: maahanmuuttajanaisten oletetaan ylittävän kulttuurirajat. Heidät saatetaan jopa nähdä niinä, jotka pystyvät tähän. Kuten Fortier (2005) ja Ahmed (2000) huomauttavat, on muiden kansanosien jäätävä paikoilleen toisiksi, jotta kansakunta voisi kuvitella itsensä monikulttuuriseksi. Niinpä muutoksen ja staattisuuden välinen jännite on osa sekavaa monikulttuurista soppaa. Ajatus keittämisestä ja resepteistä antaa ymmärtää, että monikulttuurisuus on rikkaus, jotain, joka antaa lisäväriä suomalaisuuteen, mutta ei kyseenalaista sitä. Monikulttuurisuutta ja sukupuolten tasa-arvoa ei voida käsitellä irrallisina asioina. Niiden diskurssit viittaavat toisiinsa ja riippuvat toisistaan. Sen sijaan, että mietittäisiin, ovatko feminismi ja monikulttuurisuus keskenään yhteensopivia (mikä usein johtaa ajatukseen monikulttuurisuudesta – eli maahanmuuttajakulttuureista – mahdollisena uhkana), olisi tärkeää tarkastella näitä diskursseja eri konteksteissa ja tutkia, miten niitä käytetään tekemään länsimaisista ja valkoisista subjekteista "tasa-arvoisia" tai "kehittyneempiä".

Viitteet

[1] Teksti on muokattu ja suomennettu englanninkielisestä artikkelista, kiitos suomentajille suuresta työstä! Alkuperäinen artikkeli: Tuori, Salla (2007) Cooking Nation: Gender Equality and Multiculturalism as Nation-Building Discourses. European Journal of Women's Studies, 14 (1)21-35  

Kirjallisuus ja lähteet