Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta

Yksinhuoltajaäidit ja –lapset naisten poliittisena työkenttänä 1900-luvun alussa

Saara Tuomaala

1900-luvun alkupuolella suomalaisyhteisössä poikkeavuuteen liitettyä leimaamista saivat osakseen erityisesti vammaiset, sairaat ja isänmaanpettureina pidetyt punaiset. Myös moraaliltaan kyseenalaisina pidetyt yksinhuoltajaäidit ja heidän lapsensa saivat osakseen alentavaa kohtelua. Huora ja äpärä olivat voimakkaasti erottelevia nimityksiä, joiden käyttö kuitenkin vaihteli eri lähiyhteisöissä. Yksinäisille äideille olivat yhteisiä toimeentulon vaikeudet, köyhyyden ja häpeän kokemukset.

Naisten erityispiirteiden, siveellisyyden ja äidillisten ihanteiden korostaminen oli voimakkaasti esillä kansainvälisessä naisliikkeessä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun modernisoituvissa yhteiskunnissa. Näin painotettiin naisten erilaisuutta suhteessa miehiin ja luotiin naisten erillisiä tehtäväkenttiä myös modernissa politiikassa. Niiden yhteydessä naiset ottivat kantaa yksinäisten äitien ja lasten asemaan, prostituutioon ja lastenhuoltoon. Naisten vapauttamista perusteltiin sillä, että se hyödytti koko kansakuntaa. Koska naisten katsottiin olevan miehiä eettisesti vahvempia, heidän laajentaessaan toimintaansa kodista yhteiskuntaan kansankunnan yleinen moraali nousisi. Suomessa naiset paneutuivatkin kansanedustajina opetukseen ja kasvatukseen, terveyden- ja köyhäinhoitoon, jotka olivat keskeinen osa naisten poliittista työkenttää 1900-luvun alussa. Niihin liittyen aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan koskevat kysymykset nostattivat kiivaita keskusteluja ja aloitteita myös Suomen yksikamarisessa eduskunnassa.

Suomessa esimerkiksi Naisasialiiton pitkäaikaisen johtajan, tyttöjen ja poikien yhteiskoulutuksen kehittäjän Lucina Hagmanin (1853–1946) mukaan naisten ihmisarvon ja ihmisoikeuksien saavuttaminen edellytti joukon uudistuksia: aviottomien lapsien aseman parantamista, tyttöjen suojelusiän korottamista, prostituution poistamista, naisten koulutuksen parantamista sekä uusien ammattien avaamista naisille. Käytännön uudistuksina niihin sisältyivät kieltolaki, kansakoulun muuttaminen yleiseksi pohjakouluksi ja vanhuusvakuutuksen luominen. Hagman laati uudistusohjelman naisten aseman parantamiseksi ja vapauttamiseksi lainsäädäntöteitse. (Ollila 1997, 269–270; Kokko 1996). Hän ajoi naisohjelmaansa myös äänioikeuskampanjassaan ja kansanedustajana (Hagman 1995).

Hagmanin ohjelman sisältö oli naiskansanedustajien yleisesti kannattama. Vaikka porvaris- ja sosialistinaisia kiinnostivat samat yhteiskunnalliset ongelmat, heidän poliittiset ohjelmansa ja toteuttamistapansa erosivat usein toisistaan. Myös ryhmien aatteelliset lähtökohdat olivat erilaiset. Tämä vaikutti voimakkaasti politiikan eettisiin perusteluihin ja retoriikkaan. Siten naiskansanedustajien tärkeiksi kokemat kysymykset – kuten äitien, lasten ja perheiden oikeudet – toisaalta yhtenäistivät naisten eduskuntatyötä, toisaalta aiheuttivat kiistoja ja erottautumista puoluekentän mukaan. Karkeasti jakaen kansanedustajat pyrkivät vaikuttamaan aviottomien äitien ja heidän lastensa elämään kahdensuuntaisesti, porvarinaiset siveellisyyttä kohottamalla ja sosialistinaiset elinoloja parantamalla. Toisaalta taas myös sosialistit vetosivat naisten raittiuteen ja moraaliin, ja porvarillisten puolueiden edustajat alkoivat vähitellen taipua sosiaalihuollon kehittämiseen. Nuorsuomalainen Lucina Hagman oli mielipiteillään yhtenä sillanrakentajana porvarillisen ja sosialistisen puolen välillä, samalla tavoin kuin sosiaalidemokraatti Miina Sillanpää (1866–1952) toiselta poliittiselta puolelta. Miina Sillanpää teki yhteistyötä erityisesti kotitalouskysymyksissä suomalaisen puolueen Hedvig Gebhardtin (1867–1961) kanssa, joka oli Kotilieden perustajia ja kotitalousopetuksen uranuurtaja.

Kuten Anne Ollila on todennut, naisten keskuudessa näyttää vallinneen ensimmäisistä eduskuntavaaleista 1907 alkaen selvä yhteisymmärrys kummallekin sukupuolelle kuuluvista erityiskysymyksistä. Työnjako näkyi naisten lakialoitteissa. (Ollila 1997, 272) Kaikki naiskansanedustajat kannattivat aviottomien lasten oikeudellisen aseman parantamista. Naisia puhutti korkea lapsikuolleisuus ja he kannattivat kuntien velvollisuutta palkata kätilöitä. Samoin äitiysvakuutuksen toteuttaminen yhdisti eri puolueiden naisia. Jo ensimmäisen eduskunnan naiset tekivät aloitteita äitiysavustuksesta ja äitiyslomista.

Silti puoluekentän jako tiivistyi jo ensimmäisenä eduskuntavuotena 1907 kysymyksessä turvakotien perustamisessa aviottomille äideille ja heidän lapsilleen. Sosiaalidemokraatti Hilja Pärssinen teki anomuksen kotien perustamisesta, joka annettaisiin kuntien tehtäväksi. Kun sosialistinen puoli kannatti kotien perustamista, porvarillinen puoli yleensä vastusti niitä. (Vuoden 1907 valtiopäivien pöytäkirjat, 484–496; Oikarinen 1997, 132) Esimerkiksi vanhasuomalaisen Iida Vemmelsuon mielestä aviottomat äidit olivat siveellisessä rappiotilassa ja kykenemättömiä lastensa kasvattajiksi. Turvakoteja perustamalla suosittaisiin epäsiveellisyyttä. Niiden sijasta lapsille tuli perustaa kasvatuslaitoksia, jossa heitä kasvatettaisiin siveellisiksi kansalaisiksi. Äidit tuli sijoittaa hyviin koteihin moraalisesti ojennettaviksi. Samoilla linjoilla oli Vemmelsuon puolutoveri Hilda Käkikoski, jonka mukaan turvakodit heikentäisivät siveyskäsitystä. Niissä aviottomat äidit ja heidän lapsensa saisivat vapaan ylläpidon valtion kustannuksella kuin ”sankarit muinaisessa Kreikassa” (Ahtisaari 1997, 222). Nimenomaan siveellisyyskysymys loukkasi sosiaalidemokraatteja ja kiristi naiskansanedustajien välisiä suhteita yli puoluerajojen. Lopulta Miina Sillanpään johdolla käynnistettiin 1930–luvulla Ensi Koti –liike ja ensimmäinen Ensi Koti perustettiin Helsinkiin vuonna 1942 (Sulkunen 1989, 146–148).

Sosiaalidemokraatit syyttivät porvarillisia naisia väärästä moraalista ja suvaitsemattomuudesta. Tämä tuli esille avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elatusta koskevissa keskusteluissa. Sosialistinaiset puolustivat yksimielisesti aviottomia äitejä painottamalla heidän heikkoa asemaansa, toimeentulovaikeuksiaan sekä parempiosaisten asenteita. Esimerkiksi Anni Huotari otti kysymykseen kantaa puheenvuoroissaan lastenmurhista. Huotarin mukaan syy lapsenmurhiin oli köyhyydessä, samoin äidit tuomitsevissa siveyskäsityksissä. (Markkola 1997, 155–156). Yksinäisen äidin tyttärenä hän esitti eduskunnassa vuonna 1913 kipakan puolustuspuheen: ”Jos on vahvempi, jos on voimakkaampi luonne, joka tuosta kaikesta huolimatta koettaa kasvattaa itseään, ajatellen näyttää, ettei ole sen kummempi kuin toiset ihmiset vaikka onkin avioton lapsi, niin sitä koetetaan sortaa. (…) Kaikella tavalla koetetaan aviottomia lapsia painaa alas. Harva on se, joka on heitä nostamassa.” (Vuoden 1913 valtiopäivien pöytäkirja I, 516).

Miina Sillanpään johdolla yhteiskunnallinen lastenhoito nostettiin sosiaalidemokraattien ajamaksi malliksi. Kimmokkeena oli aluksi kysymys punaorpojen huoltokysymyksestä sisällissodan jälkeen, mutta pitkällä tähtäimellä oli kysymys lastenhoidon järjestämisestä äitien työskennellessä kodin ulkopuolella. Ongelma koski 1900-luvun alkupuolella erityisesti työläisnaisia, jotka osallistuivat usein elannon hankkimiseen perheilleen.(Sulkunen 1989, 72–76; Lähteenmäki 1995, 254–303) Sosiaalidemokraattien sosiaalipoliittinen ohjelma perustui kuntien ja valtion yhteistyöhön, johon sisältyi äitiys- ja lapsisuojelu. Sille antoi lähtökohdan Hilja Pärssisen vuonna 1913 julkaistu kannanotto ”Mitä tulisi etenkin kuntain tehdä varattomain äitien ja lasten hyväksi?” (Sulkunen 1989, 76; Pärssinen 1913).

Vuoden 1918 sisällissota muutti köyhyyden Suomessa entistä poliittisemmaksi. Sodan jälkeen viranomaiset suhtautuivat erityisen epäluuloisesti työläis- ja sosialistiäiteihin, joiden pelättiin kasvattavan uusia kapinallissukupolvia. Kansanedustajien siveellisyyskäsitykset näkyivät konkreettisesti heidän lainsäädäntötyössään ja sen vaikutuksissa naisten elämään. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksessa kodeissa käynti oli annettu kunnissa vaivaislautakunnan jäsenille, joista jokainen sai tarkastettavakseen oman hoitopiirinsä. Tämä käytäntö jatkui vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa. Siinä kiinnitettiin erityistä huomiota sekä punaleskien että aviottomien äitien kodinhoidon ja lastenkasvatuksen valvontaan. Köyhät perheet turvautuivat kotiavustukseen kuitenkin vasta äärimmäisessä hädässä, koska sillä oli kova hinta. Paitsi että apu oli niukkaa, sen saaminen merkitsi perheen asettamista julkiseen kontrolliin. Avustusta sai vain tarpeen mukaan, sitä piti joka kerta anoa erikseen kunnalta ja saaja oli velvollinen korvaamaan saamansa avun. Avunsaajan muuttovapautta ja oleskelua voitiin rajoittaa. Säännöllisesti avustusta saanut menetti äänioikeutensa eli poliittisen kansalaisuutensa. Lisäksi avunsaajan oli suostuttava köyhäinhuoltolautakunnan ja lastenvalvojan valvontaan ja ohjaukseen, mikä koski niin avustuksen käyttöä kuin kodin puhtautta, lasten soveliasta hoitoa ja kasvatusta. Valvonta vaihteli suuresti paikkakunnittain ja köyhäinhoitopiireittäin, mutta se asetti kaikissa tapauksissa yksinäisille äideille tuntuvat elämisen rajat. (Laki köyhäinhuollosta 1922; Satka 1994, 275–281).

Äidin edellytettiin maksavan lasten hoidon kodin ulkopuolella omilla ansioillaan. Ellei ehtoja pystynyt tai halunnut täyttää, avunsaaja oli vaarassa joutua itse holhouksenalaiseksi. Kunta otti lapset huostaansa ja sijoitti heidät yksityisperheisiin tai laitoksiin. Hyvin usein kunnan huostaanottopapereissa mainitaan syyksi ”hoidon puute”. Äidillä itsellään oli uhkana työlaitokseen joutuminen. Elatusvelvollisuutensa laiminlyöneet isät sijoitettiin entistä tarkemmin valtion työlaitoksiin suorittamaan pakollista työrangaistusta. Itseään elättämään kykenemättömät vanhemmat voitiin sijoittaa lapsineen myös kunnalliskotiin. Kuten helsinkiläisiä aviottomia työläisäitejä tutkinut Katriina Kokko on todennut, aviottomien äitien oli mahdotonta saada lapsiaan takaisin viranomaisilta elämänolosuhteiden parannuttuaankaan, sen sijaan naimisissa oleville tai avioituneille äideille lapset usein palautettiin. (Kokko 1996)

Vuoden 1922 köyhäinhoitolakiin sisältyi aviottomia lapsia koskeva laki. Siinä tunnustettiin ja vahvistettiin aviottomien lasten laillinen asema, mitä jo ensimmäiset naiskansanedustajat olivat ajaneet. Kunnissa tuli asettaa lastenvalvojat, joiden toiminta oli holhouslautakunnan alaista. Lastenvalvojan tehtävänä oli hakea elatusapua tarvittaessa oikeusteitse. Tehtävä oli vaikea, sillä isät laiminlöivät monesti elatusvelvollisuutensa yhteiskuntaluokasta riippumatta. He saattoivat jättää elatusmaksut kunnan hoidettavaksi tai jopa siirtää omaisuutensa toisten nimiin. Lastensuojelutoiminta oli 1900-luvun alkupuolella pääsääntöisesti aviottomien lasten suojelua ja valvontaa. Kunnan tehtävänä oli sijoittaa huostaan otetut lapset mahdollisimman edullisesti yksityiskoteihin ja lisääntyvästi huolto- ja kasvatuslaitoksiin.

1900-luvun alkupuolen lainsäädännössä alkoi muutenkin vähitellen näkyä lapsi- ja äitiyssuojelu, mihin naiskansanedustajien työllä oli suuri vaikutus. Kuuden viikon pakollista äitiyslomaa ryhdyttiin toteuttamaan Kansainvälisen Työjärjestön ILO:n suositusten mukaan vuodesta 1919 alkaen lakisääteisesti aluksi teollisuudessa ja palvelualoilla. Vuonna 1936 annettiin Suomessa ensimmäinen laki lastensuojelusta, joka tarkensi holhouslautakunnan tehtäviä. Pääasiassa sosiaalihuollon alaan kuuluvia väestöpoliittisia uudistuksia ryhdyttiin toteuttamaan vasta 1930-luvun lopulla. Vuonna 1937 säädettiin ensimmäinen, lähinnä vähävaraisia äitejä koskenut äitiysavustuslaki, joka vuonna 1941 päätettiin laajentaa koskemaan kaikkia äitejä. Vuonna 1943 astui voimaan perhelisälaki ja 1945 yleinen kodinperustamislaki. Vuoden 1944 laki neuvolatoiminnasta ja terveydenhoitajista yhtenäisti eri paikkakuntien käytäntöjä. Vuonna 1948 eduskunta hyväksyi ensimmäisen lapsilisälain. (Lähteenmäki 1995, 277–282).

Katriina Kokon ja Giovanna Pometan mukaan avioton äitiys koettiin modernisaation aikana yhteiskunnallisesti uhkaavaksi kahdella tavalla. Aikalaisten ja viranomaisten silmissä aviottoman äidin teki vaaralliseksi se, että hän yhdisti äitiyden ja ”hillittömän” seksuaalisuuden, promiskuiteetin, ja toimi näin mahdollisena sukupuolitautien levittäjänä. Tämän vuoksi häntä oli kontrolloitava. Yhteiskuntaa hän uhkasi myös siksi, että hylätessään elämänolosuhteidensa takia mahdollisesti lapsensa hän käyttäytyi luonnonlakien ja yhteiskunnallisten normien vastaisesti. Asenteet aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan kohtaan muuttuivat Suomessa perustavanlaatuisesti vasta 1960-luvun yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen seurauksena.

Kirjallisuus ja lähteet

  • Ahtisaari, Eeva: 1997. Hilda Käkikoski: opettaja, puhuja ja poliitikko naisen asialla. Teoksessa Eeva Ahtisaari et al., Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Eduskunnan kirjasto, Helsinki.
  • Hagman, Lucina: 1995. Naisten äänioikeudesta: Keskustelun perusteeksi. Teoksessa Liisa Husu et al. (toim.), Lukukirja Suomen naisille. Gaudeamus, Tampere.
  • Hinkkanen, Merja-Liisa & Lintunen, Maija: 1997. Aleksandra Gripenberg – taistelija ja kansainvälinen naisasianainen. Teoksessa Eeva Ahtisaari et al., Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Eduskunnan kirjasto, Helsinki.
  • Kaarninen, Mervi: 1997. Liisi Kivioja ja Iida Vemmelpuu – opettajattarien lyhyt parlamenttiura. Teoksessa Eeva Ahtisaari et al., Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Eduskunnan kirjasto, Helsinki.
  • Kokko, Katariina: 1996. Yksin lapsen kanssa. Aviottomia äitejä 1900luvun alun Helsingissä. Teoksessa Marjatta Rahikainen (toim.), Matkoja moderniin. Lähikuvia suomalaisten elämästä. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
  • Kokko, Marja: 1996. Lucina Hagman ja naisen tehtävä. Puheenvuoro naisten kansalaisidentiteetin perusteisiin vuoden 1906 äänioikeusuudistuksen aikoihin. Teoksessa Heikki Roiko–Jokela (toim.), Siperiasta siirtoväkeen. Murrosaikoja ja käännekohtia Suomen historiassa. Kopijyvä, Jyväskylä.
  • Laki köyhäinhuollosta 1922.: Suomen asetuskokoelma.
  • Lähteenmäki, Maria: 1995. Mahdollisuuksien aika. Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910-30- luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
  • Markkola, Pirjo: 1997. Anni Huotari työläisäitien edustajana. Teoksessa Eeva Ahtisaari et al., Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Eduskunnan kirjasto, Helsinki.
  • Pärssinen, Hilja: 1913. Mitä tulisi etenkin kuntain tehdä varattomain äitien ja lasten hyväksi? Helsinki.
  • Oikarinen, Sari: 1997. Hilja Pärssinen – työväenliikkeen poliitiikko ja runoilija. Teoksessa Eeva Ahtisaari et al., Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Eduskunnan kirjasto, Helsinki.
  • Ollila, Anne: 1997. Vahvojen naisten puolestapuhujat. Lucina Hagman ja Alli Nissinen. Teoksessa Eeva Ahtisaari et al., Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Eduskunnan kirjasto, Helsinki.
  • Satka, Mirja: 1994. Sosiaalinen työ – peräänkatsojamiehestä hoivayrittäjäksi. Teoksessa Jouko Jaakkola et al., Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki.
  • Sulkunen Irma: 1989. Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmoiden erkaantuminen. Hanki & Jää, Helsinki.
  • Vuoden 1907 valtiopäivien pöytäkirjat.: 1907. Valtioneuvosto, Helsinki.
  • Vuoden 1913 valtiopäivien pöytäkirja I.: 1913. Valtioneuvosto, Helsinki.